Matin blogi

Hollolassa - ja juhannusaatoksia

Share |

Maanantai 27.6.2011 klo 4:57 - Matti Kuusela


Sunnuntaista tuli perinneretkipäivä. Toukokuun Hollolan kurssista lähtien minulla on ollut tunne, että jotain jäi Hollolan kirkonkylässä katsomatta tai käymättä, ja niin lähdettiin eilen Sinikan kanssa sinne ajamaan.

Söimme Lahden eteläpuolella olevassa ABC:ssä ja ajoimme sieltä aivan Hollolan kirkonkylä keskustan parkkipaikalla. Tosin sitä ennen huomasin, että Hollolan nykyisestä keskustasta päin tullessa auto pystyy rullaamaan kai useamman kilometrin kohti kirkonkylää. Harmi että jäi mittamaataa.

Vanhan kunnantuvan viereisella kioskilla juotiin pullakahvit. Siinä näyttää aina olevan ihmisiä ja vieläpä puhuvia ihmisiä. Juttua kuulee.

Nyt oli aukion reunaan pysäköity opea musta vuoden 1959 Cadillac, sitä siipimallia, jota valmistettiin ainoastaan tuona vuonna. Lähes jokainen paikalletulija vuorollaan kyselin omistajalta tuosta mahtavasta autosta, joka painaakin jotain 2800 kiloa. Pensylvaniasta tuotu Suomeen ja ollut viisi vuotta välillä heinäladossa.

 

Kivikirkossa

Kahvien jälkeen menimme kivikirkkoon, jossa saimme hyvän opastuksen. Yleensä katselen mieluummin itse kuin olen mukana ryhmissä kuuntelemassa, mutta nyt saimme Sinikan kanssa oman opastuksen, oikein hyvän, kiitos vain.

Sain uuden käsityksen kirkon keskiaikaisesta tai katolisesta asusta. Hollolan kirkko on kaksilaivainen, siinä on sisällä olevat pilarit kirkon keskellä, ja niitä on neljä kappaletta. Hollolan kirkko on tilava, se on Suomen kolmanneksi suurin seurakuntakirkko, eli tuomiokirkkoja lukuunottamatta.

Katolisena aikana lähinnä itäpäätyä olevan pilarin edessä oli pappien pääalttari, joka oli Neitsyt Marialle pyhitetty ja toisen pilarin kohdalla meni alttarialueen seurakunnan tiloista erottava aita. Sen toisen pilarin juurella oli seurakunnan tai kirkkorahvaan keskualttari, jonka kuvana oli ristiinnaulittu.

Kun sitten katselin kirkkoa taempaa, tajusin miten hienolla tavalla rahvaan maallinen puoli ja pappien puolen paratiisialue tai taivaallinen alue ovat olleet erotettuna toisistaan, kauniissa tasapainossa. Taisin saada siitä jonkinlaisen sisäisen näyn.

Valtava maallistuminen on tapahtunut silloin, kun tuo koko pitkä kirkkosali on muutettu uskonpuhdistuksen myötä enemmän maalliseksi tilaksi, jossa alttari on kiinni itäisessä päätyseinässä. Silloin pyhin alue kirkosta oli supistunut murto-osaan siitä mitä se oli katolisna aikana.

Ylimaallinen pyhyys ei enää tulvi kirkkosalissa samanlaisena juhlan runsautena kuin muutama sata vuotta sitten. Nyt sitä pyhyyttä on etsittävä enemmänkin jokaisen yksilöllisestä sisäisyydestä kuin ihmisen ulkopuolelta aistien kautta tavoitettavana.

Kirkkopyhyydestä on tullut enemmän tiedostamisen asia. Silloin kun kirkoissa ei ollut penkkejä - kuten ei ortodoksisissa kirkoissa vieläkään - pyhyyden tunne tulee luonnollisena koko ihmiseen kehollisuutta myöten. Penkillä istuvalle ihmisellä tuo pyhyys on kehollisesti paljon rajoittuneempaa.

 

Talomuseossa

Tuollaisia mietteitä siis kirkosta. Samalla mäellä kirkon kanssa on talomuseo, jossa myös saimme erinomaisen opastuksen. Jälleen teki suuren vaikutuksen se valon kauneus, joka näissä vanhoissa puisissa talonpoikaisrakennuksisa elää sisällä. Miten henkevää se on ollut, miten elävää ja sävykästä ja koskettavaa. Miten juuri tuossa sisävalossa on elänyt valtava henkisyys, jossa henkiset olennot ovat olleet mukana, käytännöllisesti katsoen silmin kosketettavissa.

Ometassa opas muistutti siitä, miten entisaikaan haravat tehtiin kolmesta eri puulajista. Piit eli ne piikit olivat lujaa ja kestävää pihlajaa. Se kaariosa, jossa piit olivat kiinni, oli koivua, ja varsi taas kevyttä ja säätä kestävää haapaa.

Yksi noista hieman pienemmistä haravista oli todellinen taideteos. Kauniisti muotoiltu, kuin itse olisi sen tehnyt. Ihan totta, yhdessä vaiheessa vuolin esimerkiksi kaupasta ostettavia puukauhoja puukolla oikein hienoiksi.

Niin, tuo harava oli kaunis, hämmästyttävän kevyt ja täydellisesti käteen sopiva, loistavasti tasapainotettu.

Toisessa museon kahdesta hienosta asuintalosta oli kamari, jota on vuokrattu kesäisin taiteilijoille. Se oli suurempi ja valoisampi kuin isäntäväen pieni kamari. Jos oikein ymmärsin, niin yksi vuokralaisia on ollut Kain Tapper.

Hyvin myöhään näissä vanhoissa taloissa on asuttu, vieläpä ilman sähköä. Aina 50- ja 70-luvuille saakka.

 

Menneisyyden juhannus

Palataan vielä juhannukseen. Menneisyyden juhannus on ollut juhla, jossa ihminen yhteisönä katsoo kohti kesätaivaan kosmisia avaruuksia. Kokot sytytettiin kuin suurina kysymyksinä jumalille: missä on minun sisäinen tuleni?

Yhteinen kokkotuli kohoaa jumalmaailman puoleen. Ja ihmiset odottivat hiljaa ja hartaina kosmoksen ja jumalten vastausta.

Musiikki ja tanssit ja kuvaelmat loivat sen eetterisen voimapiirin, jossa sielu herkistyi kuuntelemaan kosmoksen puhetta.

Avainsanat: hollola


Kommentit

27.6.2011 15:42  Leena Korhonen

Niin usein törmää ihmisiin, jotka matkalta tullessaan toteavat ykskantaan: Kyllä oli hieno reissu. Mitään muuta reissusta ei sitten irtoakaan. Oli mielenkiintoista lukea kokemuksistasi Hollolan kirkosta ja talomuseosta. Menneisyyden juhannuksen vietto sai mielen haikeaksi - hyvin haikeaksi.

28.6.2011 3:26  Matti

Menneitten tunteiden uudelleen eläminen on hyvin arvokasta, koska niiden kautta avautuu yhteys luonnonhenkiin ja enkeleihin, joihin on ollut aikaisemmin yhteydessä.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini