Matin blogi

Universaali kristillisyys

Share |

Perjantai 25.5.2012 klo 2:16 - Matti Kuusela


Kun nyt on jo yli puolenyön, joutuu
sanomaan, että eilen olijeesus_ikoni_190.jpg ensimmäisen
historiallisen helluntain päivä. Sehän tapahtui 24. toukokuuta vuonna 33. Tuo muisto tuntui koko päivän hyvin herkkänä ja kauniina, ja se herätti myös monenlaisia ajatuksia uskonnoista, kirkoista ja kristillisyydestä.

Voimakkain tunne oli, että kirkkojen asema uskonnollisuuden eturintamassa alkaa ainakin kristinuskon kohdalla olla ohi. Jotain uutta tarvitaan.

Tietenkin kirkoissa tapahtuu uudistumista ja ne ovat edelleen tärkeitä, mutta kun katsoo henkisyyden kulkea nykyaikana, niin yksi vahva havainto on, että uskontojen joukossa kristinusko liikkeenä ei juuri tuota enää mitään uutta.

Onhan se surullistakin sanoa, mutta kun nyt kerran olen tullut siihen näkemykseen, että on hyvä olla rehellinen ja etenkin: on hyvä kertoa asiat pohjiaan myöten niin kuin ne kokee, niin onhan se sanottava.

 

Kristinuskon kilpailuasema

Kilpailuasema kuulostaa kovasti maalliselta, mutta mielessäni onkin nyt kristinuskon suhde etenkin islamiin. Tulee mieleen se vuosien takainen päätös Espoossa poistaa kaduilta possunmuotoiset ajoesteet, miten niitä nyt nimitettiinkään.

Perustelu oli se, että joku islamilainen saattaisi loukkaantua niistä, siis uskonnollisesti. Jännää, että valtiokirkollisesti kristillisessä maassa oltiin nin huolissaan muhamettilaisten uskonnollisesta hyvinvoinnista. Kiintoisaa tuossa päätöksessä oli vielä se, että tiettävästi kukaan islamilainen ei ollut edes valittanut, ei edes sisäisesti loukkaantunut.

Miksi siis kristityt luopuivat taistelusta jo ennen taistelua? En oikein ymmärrä mistä se johtuu, mutta jotain häpeänkaltaista siinä täytyy olla. Hävetään omaa perinteistä uskontoa, hävetään keväistä suvivirttä, hävetään oman uskonnon ilmaisua niin, että koetaan se vahingolliseksi toisten uskontojen tunnustajille!

Mutta niinhän ei todellisessa kristinuskossa voi olla! Kun kristinuskon sanoma on koko ajan Uuden testamentin mukaan ollut "Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut", ei siinä voi olla mitään hävettävää toisten uskontojen edessä, tai mitään vahingollista toisille uskonnoille.

 

Henkisyys kirkossa

Koenkin niin, että huono omatunto tulee siitä, että kirkko on unohtanut varsinaisen henkisyyden. Jo 1980-luvulla Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että kristinusko on ihmisten keksimä lohdutukseksi tässä hankalassa maailmassa.

Ja miten paljon kirkoissa on saarnattu tai puhuttu siitä rakkaudesta, jota Kristus piti kaikkein tärkeimpänä viimeisenä iltanaan maan päällä ihmiskehossa: Rakastakaa toisianne!

Itse en todellakaan muista ainuttakaan sellaista kertaa. En muista myöskään että kansa- tai oppikoulun uskontotunneilla olisi siitä mainittu jotenkin merkittävänä, huomioon otettavana tai todellisena asiana.

Varsinaisen henkisen ymmärryksen luterilainen kirkko on kadottanut jo kauan sitten, silloin kun teologinen opetus on jäänyt nykytieteellisten ylopistojen hoivaan.

Tämäkin on banaali esimerkki, mutta muistan miten joskus, lienee ollut 1970-luvulla, samassa vaunuosastossa junassa istui teologian opiskelijoita, jotka keskustelivat siitä, mikä jossain evankeliutekstin osassa oli alkuperäistä. Ja toki siitä voi keskustella, mutta puheesta suorastaan loisti tietoisuus, joka ei mitenkään enää muistanut, että noiden sanojen takana voisi olla jotain aitoa henkistä sanomaa.

 

Ajanmukainen kristillisyys

Minähän olen eronnut luterilaisesta kirkosta muistaakseni jo 18-vuotiaana, mutta koen kyllä aika vahvaa myötätuntoa moniakin uskontoja kohtaan.

Yksi syy, miksi tästä aiheesta en ole aikaisemmin kunnolla puhunutkaan, on se, että aikoinaan liityin Kristiyhteisöön ja olin siellä jopa ministranttina, kunnes perheeseemme syntyi lapsia eikä aika samalla lailla enää antanut periksi. Yhdessä vaiheessa hieman aikaisemmin olin kokenut jopa itsestään selväksi, että minusta tulisi Kristiyhteisön pappi.

Mutta sitten alkoi tapahtua jotain, minkä selvittäminen itselle oli tavattoman vaikeaa, pohjaa myöten. Kristiyhteisössä oli Rudolf Steinerin suoraan henkisestä maailmasta välittämät ajanmukaiset sakramentit, mutta jokin ei vain toiminut.

Ja miksi? Otti todella lujille tunnustaa se, mutta vasta näinä päivinä olen aivan selvästi ymmärtänyt sen, miksi Steiner piti niin lujasti kiinni siitä, että hän ei ole esiintynyt uskonnon tai uskontojen perustana. Hän on vain pyydettäessä välittänyt sakramentit niihin kuuluvina teksteineen.

 

Pentekoste

Ja nyt siis ymmärrän. Toivottavasti. Steiner piti laajat esitelmäsarjansa juuri niille teologeille, joita hänen luokseen silloin lähinnä Saksasta tuli. Näillä sen aikaisilla teologeilla ei ollut vielä mitään tajua siitä vapaiden tuulahdusten kristillisyydestä, jonka nykyihminen ainakin minun toiveeni mukaan kokee, tai minkä itse koen, helluntain itsenäisen henkisen minuuden syntymisen kristillisyys.

Kauanhan tämä kesti minullakin. Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin Walesissa henkiseen ryhmään, jonka keskeisenä aiheena oli juuri helluntai - tai kuten he sanoivat Pentecost - mikä tarkoittaa viittäkymmentä päivää pääsiäisestä, en vielä ymmärtänyt, että mitä he nyt oikeastaan ajavat takaa. Muuten tilaisuus toki oli hieno ja minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä.

Niinpä se, mitä nyt koen, sanoo: aito kristillisyys ei voi enää perustua mihinkään rajoittavaan opillisuuteen, ei mihinkään kirkkoon. Aidon kristillisyyden on oltava jokaiselle ihmiselle niin totta, että hänen ei tarvitse tuntea siitä minkäänlaista häpeää toisten uskontojen edessä. Ja aidon kristillisyyden eettisenä keskusksena on oltava Rakkauden oppi.

Kristillisyyden ymmärtämisessä on vielä muutakin, mutta juuri rakkauden kohdalla on tärkeää, miten se toki voi taistella, niin kuin Jeesus puhdisti temppelin, mutta tosipaikan tullen se ei asetu ketään vastaan, vaan asettuu keskelle, kuten Kristus Golgatalla kahden ryövärin väliin.

Rakkaudella
Matti

 

PS. Olisi mukava, jos helluntaille olisi jokin vaihtoehtoinen nimitys, koska sillä on niin vahvoja sivumerkityksiä, jotka tekevät todella vaikeaksi eläytymisen sen varsinaiseen alkumerkitykseen.

Englanninkielessä on käytössä tuo pentecost, joka sillä kielellä kuulostaa aivan asianmukaiselta. Myös suomessa on vanhassa sivistyssanakirjassa helluntaille ilmaisu pentekoste, mutta se kyllä kuulostaa korvissani hyvin oudolta.

Puhdas englanninkielinen whitsun eli valkoinen aurinko tai valkea sunnuntai, tai valkeasunnuntai, on hyvin kaunis ja tuo mieleen Suomen helluntaiajan kukkivina tuomineen.

Ja vielä pitää lisätä tämä. Kun puhun kristillisyydestä, tarkoitan sillä sellaista henkistä universaalia asennetta, joka on kaikkia ihmisiä varten, ja kun se on kaikkia ihmisiä varten, on se yhtä hyvin myös kaikkia uskontoja varten.

Kristillisyys on oikeastaan sitä, millä tavoin ihminen seisoo oman todellistuvan ja henkistyvän itsensä varassa, olipa hänen uskontonsa mikä tahansa.

Avainsanat: uskonnot, kirkko, kristillisyys, luterilainen, kristiyhteisö, teologia, minuus, Kristus, rakkaus


Kommentit

26.5.2012 6:10  Anita

Kiitos Matti. Tämä on erittäin tärkeä aihe. Tämä Kristus-taso kaikissa uskonnoissa on sellainen asia, joka on mielestäni vasta muovautumassa ihmisessä. Minulle tämä asia alkoi laajemmin ilmentyä silloin, kun 2000-luvun alussa kirjoitin ja maalasin eri uskontojen rauharukouksia. Jotenkin vain oli niin mahdotonta ajatella, että Kristus olisi vain kristinuskossa tai uskonnoissa. Sain tuntuman, että Kristus on kaikkialla ja hänen olemassaolonsa läpäisee kaikki uskonnot. On ehkä helpompaa ymmärtää ajatus, että sama jumala on eri uskontojen taustalla.Se henkinen muuntuminen, joka synnytti ja muovasi alkukristillisyyden, muuntaa mielestäni koko ihmiskuntaa koko ajan. Riippumatta uskonnosta. Kirkko on 'sivutuote', joka alunperin syntyi tästä ilosta.

17.3.2013 14:28  Marko

Tästä kirjoituksesta on jo aikaa, mutta kun siihen itse vasta hiljattain törmäsin, haluan kommentoida nyt. Se teki vaikutuksen, koska tuntuu että olen itse tullut samansuuntaisiin johtopäätöksiin omalla tielläni - Kristiyhteisön aktiivijäsenestä henkilöksi, joka on väsynyt kirkkoihin ylipäänsä. Siihen sisältyy pettymys ihmisiin, jotka osaavat olla hyvin raadollisia joka paikassa. Itsekin joskus toistelin innokkaasti tuota oppimaani fraasia, että "Rudolf Steiner nouti uudet, ajanmukaiset sakramentit henkisestä maailmasta", kunnes tajusin miten ylimielinen lausunto tuo on: se sanoo itse asiassa, että meidän sakramenttimme ovat parhaat - ajanmukaiset ja suoraan henkisestä maailmasta. Tänä päivänä olen sitä mieltä, että Rudolf Steiner on ne ihmisenä laatinut oman ymmärryksensä pohjalta, ilman mitään turhaa mystifiointia. Ei se itse asiaa huononna. Joka paikassa on vallalla sama asenne: "Me olemme niin erinomaisia ja tiedämme kaiken parhaiten". Siihen olen kyllästynyt. Itse olen tullut siihen tulokseen, että olen pappi itselleni, ja hiljaisessa meditaatiossa olen löytänyt ehtoollisen - eli kommuunion eli Yhteyden. Kiitos hyvistä ajatuksista!

22.3.2013 11:49  Matti

Kiitos kirjoituksestasi, Marko. Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että olemme ainakin nyt siirtymässä aikaan, jossa jokainen on yhä enemmän pappi itselleen, vaikka sen takia ei toki kannata alkaa vastustaa yhteisöjä, eikä senkään takia, että totuudet ovat nykyaikana yksilölllisiä. Se minusta kuitenkin on selvää, että Steiner tosiaan nouti nuo sakramentit henkisestä maailmasta. Sitä ihmettelin pitkään, miksi hän niin voimakkaasti korosti, ettei hän tahdo esiintyä uskontojen perustajana ja että hän jättää Kristiyhteisön käytännöllisen muodon täysin pappien hoidettavaksi. Niin hänen oli varmasti tehtävä, mutta sääli, että niin oli. Jos Steiner olisi antanut vihjeitä myös siihen, miten asiat käytännössä ja sosiaalisesti hoidetaan, olisi käsittääkseni syntynyt jotain hyvin paljon modernimpaa. Se mitä nyt syntyi, oli kaiketi parasta, mitä näille ihmisille (silloisille papeille) saattoi välittää. Olen varma siitä, että jos esimerkiksi joku buddhalainen tai ortodoksinen ryhmä olisi pyytänyt Steinerilta apua, hän olisi voinut välittää rituaalit myös heille. Toisin sanoen, tällä kohtaa ei mahdollisia puutteita kirkon toiminnassa voi sälyttää Steinerin harteille, vaan ... pappien. Toki on aiheellista kysyä, mikä on seurakuntalaisten osuus, mutta aika vaatimattomaksi se tässä yhteydessä jäänee.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini