Matin blogi

Taiteen syntyvoima

Share |

Tiistai 4.2.2014 klo 11:14 - Matti Kuusela


Sunnuntaina olimme Sinikan kanssa menossa Mannerheim-museoon, mutta kassalla ilmeni, että sinne ei pääse kuin opastuksen yhteydessä. Meitä ei kumpaakaan opastettuna seisoskelu juuri innostanut, joten uuteen suuntaan. Muistimme Espoon kaupunginmuseon, jossa en vielä koskaan ollut käynyt ja Sinikkakin vain ryhmän kanssa, joten sinne. Älypuhelimen avulla Emma-niminen museo löytyi, laaja betonihalli, pysäköinti euron tunti.

Nyt näin ensimmäistä kertaa Helinä Rautavaaran ihmeellisen kokoelman etnistä taidetta. Se on todellinen aarre, jota kannattaa käydä katsomassa kaumpaakin. Laajoilla matkoillaan Helinä keräsi valtavan kokoelman eri kulttuurien esineistöä ja pukuja. Hänellä oli kyky päästä lähelle ihmisiä ja hän kuvasi myös laajasti esimerkiksi initiaatiomenoja. Värikästä aineistoa löytyy Karibian meren saarilta, Keski-Afrikasta, Egyptistä, Intiasta, Balilta. Todella haukkoo välillä henkeään katsellessaan noiden kulttuurien rikkaita tuotteita, joissa kaikissa oli myös ihmeellisen paljon samaa.

Paikallisuus ja maailmanvalloitus

Kun viime aikoina olen lukenut Patrick O'Brienin upeita meriromaaneita 1800-luvun alun Britanniasta, niin olen usein ihmetellyt, mistä löytyy se asenne, jolla pienen eurooppalaisen saaren merivoimat äkkiä lähtivät purjehtimaan ympäri maapalloa ja millä he valloittivat niin valtaisat maa-alueet, toisten kansojen asuttamat. 

Yksi vastaus on luonnollisesti se, että briteillä oli voimakas kansanhenki, jonka tietoisuus ulottui yli koko maapallon. Omana sielunlaatunaan britit kehittivät juuri tietoisuussielua.

Mutta toinen havainto näyttelystä oli, että näillä etnisillä kansoilla, joiden esineistöä Helinä niin upeasti kokosi, oli ohjaajinaan paikallisia jumalia, henkisiä olentoja jotka kantoivat vahvasti juuri oman asuinpaikkansa astraliteettia, sielunvoimia. Koin miten sillä tietoisuudella ei ole mitään tarvetta lähteä valloittamaan maailmaa ja purjehtimaan kuukausiksi ja vuosiksi maailman merille: kaikki tarvittava oli läsnä.

Englantilaisia taas jokin hämmästyttävä voima veti irti kotipaikastaan, ja he lähtivät kaikkialle maailmaan levittämään uutta eurooppalaista tietoisuutta, sellaista mikä vapauttaa ihmistä paikallisuudesta. En nyt puhu niinkään siitä, mikä mahdollisesti on hyvää tai pahaa, vaan siitä vaikutelmasta, jonka Helinän kokoelmat herättivät.

Näyttelyseinillä olevasta kirjeenvaihdosta oli mukava havaita, miten Helinän vanhemmat antoivat hänelle niin tutulta kuulostavia käytännön neuvoja, ohjeita ja varoituksia. Hupaisalta tuntui, miten hänen professori-isänsä oli suorastaan tuohtunut siitä, miten Helinä oli alentunut kirjoittamaan matkoistaan Apu-lehteen. Se oli viisikymmenlukua.

Moderni taide ja hengen syntymä

Varsinainen modernin taiteen intoilija en ole koskaan ollut. Jos nyt äkkiä mietin, millainen kuvataide saa minut innostumaan, niin huomaan että ensimmäisenä nousee mieleen Edelfeltin maalausten valo, samoin Gallen-Kallelan hämyisät värit (toki myös kirkkaat) veden elementin yhteydessä, ja valosta edelleen tuo venäläinen maalari, joka vieraili Suomessakin ja maalasi esimerkiksi Volgan lautturit. Ja tietysti Aivazovskin merimaalaukset, joissa aurinko loistaa suorastaan ällistyttävän taitavasti kuvattuna aaltojen läpi. Niin, ja Halosen lumi havupuiden oksilla. Ja Särestöniemen loisteliaat värit, joihin ihastuin heti ensi näkemältä.

Toki on paljon muutakin, mutta on sellaista, mitä oma sieluni kokee läheiseksi ja kotoiseksi. Espoon modernin taiteen puolella oli yksi maalaus, josta pidin. Suurikokoinen, kai kutakuinkin neliömäinen valkea työ, jossa loisti kaksi suurta keltaista värikenttää. Se tuntui hyvältä sisäisyydessä.

Muita töitä katsellessani huomasi miettiväni kovin konkreettisesti sitä, mitä ainakin tuossa museossa oleva moderni maalaustaide ottaa kulttuurin jo valmiiksi luomia tuotteita ja näyttää ne uudessa yhteydessä. Ihmettelin, onko mikään kulttuuri koskaan aikaisemmin tehnyt sellaista, kohottanut melko yksinkertaisia käyttöesineitä uudelleen kauneuden piiriin, tai näyttänyt niitä uudessa valossa? Se taitaa olla aivan uutta maailmanhistoriassa.

Ja yhtä vahvasti kuin koin tämän vanhan ja kuolevan muotomaailman uudelleen herättämisen modernissa taiteessa, koin vahvana elämyksenä sen, että me todellakin tarvitsemme myös sellaista uutta kuvataidetta, joka lähtee aivan uudelleen, aivan uudelleen syntyvästä hengestä, värien lämmöstä ja henkäilystä, taidetta, johon enkelimme ja suuret henkiset ystävämme voivat tuoda oman läheisyytensä, Mikael, Kristus, Sofia...

Avainsanat: kuvataide, Helinä Rautavaara,


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini