Matin blogi

Kristus ja minuuden tie

Share |

Keskiviikko 1.2.2017 klo 23:50 - Matti Kuusela


Kohti minän kehitystä

Kuka minä olen, on yksi elämän suuria kysymyksiä. Hengentiedon pohjalta tiedämme, että meidän alkuperäinen minuutemme on henkisten olentojen antama. Elohim-olennot eli muodonhenget antoivat omasta olemuksestaan ihmisellä minän tämän maapallon kehityksen aikana.

Toisaalta he loivat ihmisolemuksen paljon aikaisemmin. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan he loivat jo paljon varhaisemmassa vaiheessa ihmisolemuksen niistä henkisistä aineksista, joita oli kehitetty jo maan tai yhtä hyvin aurinkokuntamme kolmen aikaisemman inkarnaation aikana.

Kristus_plastiliini_Steiner.jpg

Maan kehitysvaiheet

Olemme jo aikaisemminkin puhuneet siitä, miten nykyistä kosmosta valmisteleva ensimmäinen aurinkokunta muodostui pelkästään alkulämmöstä, joka loi ihmisen fyysisen ruumiin alun. Tämän vielä pimeän mutta hyvin elävän maailman voi tuntea syvällä itsessään erityisesti Isän maailmana, alkuperänä, ja toisaalta sinä innostuksen tulen ja alkurakkauden lähtökohtana, josta edelleenkin meidän toimintamme lähtee liikkeelle. Edes vähän sisäistä tulta on oltava, jotta pääsemme vauhtiin. Erittäin hyvä harjoitus on kehittää tätä innostuksen tulta itsessään. Myös hymy on siihen yhteydessä.

Toinen aurinkokunta muodostui valosta ja ilmasta, ja siitä on peräisin meidän elämänvoimiamme ohjaavan eetteriruumiin alku. Tällä valomaailmalla oli myös erityinen suhde Kristukseen ja kasvikuntaan. Se on alkuvalaistumista, idean valoa ihmisessä. Se on ihanaa, voi yksinkertaisesti sanoa.

Kolmas aurinkokunta on hyvin erimuotoinen kuin kaksi ensimmäistä. Siinä alkaa jo muodostua aineen vastustusta. Syntyy vesi. Maailman on kuin eri nopeuksila virtaavaa vettä, tiheimmillään geelimäistä. Tämä vesiaine on niin tiivistä, että se voi alkaa muodostaa sisätiloja, kuin meduusamaista elämää, joissa alkaa kehittyä sielullisuutta. Sielullisuuden kehitys edellyttää, että olemus voi suojata tai ainakin jossain määrin ensin sulkeutua ympärilstöltään.

Sisäinen kehitys

Kaikissa näissä kolmessa vaiheessa kehittyi kuitenkin sisäistä elämää, kun ihmistä korkeammat olennot elivät myös näissä maailmoissa. Ensimmäisen maailman suuri draama oli lämmön ja kylmyyden välillä. Kirjoitimme jo hieman aikaisemmin siitä, että se olento, joka ainoana kykeni itse, omalla olemuksellaan läpäisemään ja sisäistämään tämän lämmön ja kylmyyden perusdraaman, oli hän, jonka tunnemme Kristuksena.

Tai tunnemme oikeastaan hyvin vähän. Nykymaailmassa hänen olemuksensa on peittynyt niin monenlaisten uskomusten, opetusten, yksinkertaistuksien ja väärinkäsitysten taakse, että meidän on häntä usein vaikea tuntia. Mutta voimme oppia.

Tässä ensimmäisessä maailmassa Kristus kulkee kylmyyden läpi vastaavalla tavalla kuin hän nykymaailmassa kulki kuoleman läpi. Kun hän kulkee tai kulki Golgatan mysteerissä läpi kuoleman ja sisäisti sen, hän samalla teki elämän todelliseksi. Se kehollisuuden taso, jossa tämä elämän todellistuminen tapahtui, on ihmisen minä. Ihmisen minä tuli henkisesti todelliseksi, tai ikuiseksi. Tässä sanat eivät ole riittää, vaan meidän kuin aavistettava sanojen taakse, vielä parempi, jos kykenemme ulottamaan edes vähän tuntemistamme sille alueelle.

Kummakivi_ja_Matti.jpg

Ja vielä sisäisempi

Ensimmäisessä maailmassa Kristus siis kohotti maailman fyysisestä alkuperusta osan korkeammalle, objektiivisemmalle tasolle. Se oli kuin maailman alkupilari. Se on se sama pilari, jota egyptiläiset kohottivat ylös obeliskeina, tai jonka voimin suomalaiset esi-isämme nostivat valtavan Kummakiven kallioalustalleen. Se on voima, joka mahdollisti myöhemmin ihmisen pystysuoran asennon, pään muodostumisen erilleen maasta, aistien objektiivisuuden, jopa ihon muodostuksen merkiksi siitä, missä meidän kehollisuutemme raja kulkee. 

Toisessa maan kasvun vaiheessa syntyi siis valo. Valon ihanuuden suuri vastapuoli on erillisyys ja yksinäisyys. Lämmössä olen vielä yhtä maailman kanssa, mutta kun valo alkaa loistaa, ja vaikka se loistaisi kaikille, kuten aurinko tekee, siihen sisältyy yksilöllisyyden ja yksinäisyyden siemen. Tämän yksinäisyyden tai valottomuuden Kristus kävi omassa olemuksessaan läpi niin, että se on mahdollista myös ihmiskunnalle. Todellinen yksilöllisyys ja vapaus eivät voi syntyä ilman että me pystymme kulkemaan myös yksinäisyyden portin kautta. Ja että pystymme sen takaa jälleen kohtaamaan muut ihmiset, kaikki muut olennot.

Myös valo ja pimeys ovat näitä vanhan vihkimystien suuria mysteereitä, ja ne kulkevat kanssamme myös tulevaisuuteen. Ja tulevat tulevaisuudesta meitä vastaan.

Kolmannessa vaiheessa, jossa vesi tulee mukaan elementtinä, jossa ääni tai kosminen musiikki alkaa soida, on mukana jo niin paljon aineen hidastavuutta, että tähän kosmokseen alkaa kehittyä kaksi puolta, valoisampi ja pimeämpi. Silloin syntyi suuri vaara, että silloinen vesi-ihmiskunta alkoi jakaantua valoihmisiin, jotka ovat jatkuvassa yhteydessä aurinkoon, ja pimeysihmisiin, joita kohtasi vaara unohtaa. Silloin Kristus kävi ihmiskunnan puolesta läpi tämän unohtamisen ja muistamisen välisen portin, meidän kaikkien kuljettavaksi.

Tähän sisältyy jo valtavan paljon, mutta voi miettiä sitä, mikä itselleni jokin aika sitten avautui Valentin Tombergin kirjasta, ja jota pitkään olin ihmetellyt: Viimeinen ehtoollinen on tämän kolmannen maan Kristus-teon muistamista. Tehkää se minun muistokseni. Tarkoittaa, että muistakaan "minut" kosmisesti silloinkin, kun maailma on pimeää, tai yksinäistä, tai kylmää, tai erillistä. Näiden Kristuksen alkutekojen takia, me voimme "muistaa" hänet kaikessa siinä, missä saatamme kokea itsemme erillisiksi tai hyljätyiksi. Näiden kolme suuren alkuteon johdosta hän on aina läsnä ja saavutettavissa, muistettavissa.

Mutta meidän on pyrittävä muistamaan itse, koska meistä ollaan luomassa vapaita, ja vapauden pohjalta luovia olentoja. Tätä samaa tarkoittaa uskonnollinen käsite pelastaja. Mutta voidaksemme ymmärtää, mitä pelastaja tarkoittaa, meidän on vapauduttuva myös ylimääräisestä sentimentaalisuudesta. On löydettävä juuri oikea keskitie, se kohta missä hartaus ja antaumus kohtaavat tapahtumien objektiivisen kulun.

Kuva: Rudolf Steinerin plastiliiniluonnos ylösnousseen Kristuksen kasvoista.

Toinen kuva: Ruokolahden Kummakivi ja Matti Kuusela. Foto Sinikka Raunio.

Avainsanat: Minuus, Kristus, lämpö, valo, ihminen, kehitys, pelastaja, yksinäisyys, Tomberg


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini