Matin blogi

Hollolassa - ja juhannusaatoksia

Maanantai 27.6.2011 klo 4:57 - Matti Kuusela

Sunnuntaista tuli perinneretkipäivä. Toukokuun Hollolan kurssista lähtien minulla on ollut tunne, että jotain jäi Hollolan kirkonkylässä katsomatta tai käymättä, ja niin lähdettiin eilen Sinikan kanssa sinne ajamaan.

Söimme Lahden eteläpuolella olevassa ABC:ssä ja ajoimme sieltä aivan Hollolan kirkonkylä keskustan parkkipaikalla. Tosin sitä ennen huomasin, että Hollolan nykyisestä keskustasta päin tullessa auto pystyy rullaamaan kai useamman kilometrin kohti kirkonkylää. Harmi että jäi mittamaataa.

Vanhan kunnantuvan viereisella kioskilla juotiin pullakahvit. Siinä näyttää aina olevan ihmisiä ja vieläpä puhuvia ihmisiä. Juttua kuulee.

Nyt oli aukion reunaan pysäköity opea musta vuoden 1959 Cadillac, sitä siipimallia, jota valmistettiin ainoastaan tuona vuonna. Lähes jokainen paikalletulija vuorollaan kyselin omistajalta tuosta mahtavasta autosta, joka painaakin jotain 2800 kiloa. Pensylvaniasta tuotu Suomeen ja ollut viisi vuotta välillä heinäladossa.

 

Kivikirkossa

Kahvien jälkeen menimme kivikirkkoon, jossa saimme hyvän opastuksen. Yleensä katselen mieluummin itse kuin olen mukana ryhmissä kuuntelemassa, mutta nyt saimme Sinikan kanssa oman opastuksen, oikein hyvän, kiitos vain.

Sain uuden käsityksen kirkon keskiaikaisesta tai katolisesta asusta. Hollolan kirkko on kaksilaivainen, siinä on sisällä olevat pilarit kirkon keskellä, ja niitä on neljä kappaletta. Hollolan kirkko on tilava, se on Suomen kolmanneksi suurin seurakuntakirkko, eli tuomiokirkkoja lukuunottamatta.

Katolisena aikana lähinnä itäpäätyä olevan pilarin edessä oli pappien pääalttari, joka oli Neitsyt Marialle pyhitetty ja toisen pilarin kohdalla meni alttarialueen seurakunnan tiloista erottava aita. Sen toisen pilarin juurella oli seurakunnan tai kirkkorahvaan keskualttari, jonka kuvana oli ristiinnaulittu.

Kun sitten katselin kirkkoa taempaa, tajusin miten hienolla tavalla rahvaan maallinen puoli ja pappien puolen paratiisialue tai taivaallinen alue ovat olleet erotettuna toisistaan, kauniissa tasapainossa. Taisin saada siitä jonkinlaisen sisäisen näyn.

Valtava maallistuminen on tapahtunut silloin, kun tuo koko pitkä kirkkosali on muutettu uskonpuhdistuksen myötä enemmän maalliseksi tilaksi, jossa alttari on kiinni itäisessä päätyseinässä. Silloin pyhin alue kirkosta oli supistunut murto-osaan siitä mitä se oli katolisna aikana.

Ylimaallinen pyhyys ei enää tulvi kirkkosalissa samanlaisena juhlan runsautena kuin muutama sata vuotta sitten. Nyt sitä pyhyyttä on etsittävä enemmänkin jokaisen yksilöllisestä sisäisyydestä kuin ihmisen ulkopuolelta aistien kautta tavoitettavana.

Kirkkopyhyydestä on tullut enemmän tiedostamisen asia. Silloin kun kirkoissa ei ollut penkkejä - kuten ei ortodoksisissa kirkoissa vieläkään - pyhyyden tunne tulee luonnollisena koko ihmiseen kehollisuutta myöten. Penkillä istuvalle ihmisellä tuo pyhyys on kehollisesti paljon rajoittuneempaa.

 

Talomuseossa

Tuollaisia mietteitä siis kirkosta. Samalla mäellä kirkon kanssa on talomuseo, jossa myös saimme erinomaisen opastuksen. Jälleen teki suuren vaikutuksen se valon kauneus, joka näissä vanhoissa puisissa talonpoikaisrakennuksisa elää sisällä. Miten henkevää se on ollut, miten elävää ja sävykästä ja koskettavaa. Miten juuri tuossa sisävalossa on elänyt valtava henkisyys, jossa henkiset olennot ovat olleet mukana, käytännöllisesti katsoen silmin kosketettavissa.

Ometassa opas muistutti siitä, miten entisaikaan haravat tehtiin kolmesta eri puulajista. Piit eli ne piikit olivat lujaa ja kestävää pihlajaa. Se kaariosa, jossa piit olivat kiinni, oli koivua, ja varsi taas kevyttä ja säätä kestävää haapaa.

Yksi noista hieman pienemmistä haravista oli todellinen taideteos. Kauniisti muotoiltu, kuin itse olisi sen tehnyt. Ihan totta, yhdessä vaiheessa vuolin esimerkiksi kaupasta ostettavia puukauhoja puukolla oikein hienoiksi.

Niin, tuo harava oli kaunis, hämmästyttävän kevyt ja täydellisesti käteen sopiva, loistavasti tasapainotettu.

Toisessa museon kahdesta hienosta asuintalosta oli kamari, jota on vuokrattu kesäisin taiteilijoille. Se oli suurempi ja valoisampi kuin isäntäväen pieni kamari. Jos oikein ymmärsin, niin yksi vuokralaisia on ollut Kain Tapper.

Hyvin myöhään näissä vanhoissa taloissa on asuttu, vieläpä ilman sähköä. Aina 50- ja 70-luvuille saakka.

 

Menneisyyden juhannus

Palataan vielä juhannukseen. Menneisyyden juhannus on ollut juhla, jossa ihminen yhteisönä katsoo kohti kesätaivaan kosmisia avaruuksia. Kokot sytytettiin kuin suurina kysymyksinä jumalille: missä on minun sisäinen tuleni?

Yhteinen kokkotuli kohoaa jumalmaailman puoleen. Ja ihmiset odottivat hiljaa ja hartaina kosmoksen ja jumalten vastausta.

Musiikki ja tanssit ja kuvaelmat loivat sen eetterisen voimapiirin, jossa sielu herkistyi kuuntelemaan kosmoksen puhetta.

2 kommenttia . Avainsanat: hollola

Mars, Venus, Hollola ja helkajuhla

Maanantai 23.5.2011 klo 14:35 - Matti Kuusela

Hei taas,

Kuten Astrosofisessa kalenterissa on tarkemmin kerrottu, tänään voi tapahtua yllättäviä asioita useaankin suuntaan, sillä Venus ja Marsi ovat konjunktiossa. Venuksen rakkaudenvoimat ja Marsin uudistusvoimat voivat nostaa esiin asioita, jotka kannattaa huomata. Onko jotain ollut unohtumassa? Palaako elämääni jotain mikä on jäänyt kesken? Onko elämässäni jotain hyvää, mitä en ole oivaltanut ottaa vastaan?

 

Hollolan seminaari

Viime lauantain Hollolan seminaarin kolme tuntia sujahtivat ainakin minulta tosi nopeasti. Aloitusteemaksi avautui helluntai, joka on nyt ollut voimakkaasti esillä jo pidempäänkin. Helluntain tulenliekit puhuvat jokaisen ihmisen ainutlaatuisen yksilöllisyyden tärkeydestä. Meidän ei tule piilottaa tultamme vakan alle, sillä totuus on nyt jokaisessa ihmisessä itsessään. Me voimme etsiä omaa totuuttamme oppimalla kuulemaan toisia, mutta lopullinen totuus on minässä, tai Kristuksessa minussa.

Meidän on vaikea ymmärtää
Kristuksen olemusta, koska
meillä ihmisillä onhollolan_kirkko_220.jpg varsinainen tietoisuus kehittymässä vasta minuudessamme, ja siinäkin vielä vaillinaisesti. Mutta Kristuksella tuo tietoisuus on kaikilla olemuksellisuuden seitsemällä tasolla, tai plejadilaisen opetuksen mukaan hän on tietoinen kaikissa yhdeksässä ulottuvuudessa. Siksipä meidän ei tarvitse kinastella keskenämme (tai henkisten liikkeiden kesken) siitä mikä kuva Kristuksesta on se ainoa oikea.

Kristuksen ymmärtäminen meissä pohjautuu Mariaan meissä, siis naiselliseen puoleen. Voidaksemme todella päästä Kristus-kokemuksen hartauteen meidän on oltava tuttuja myös sen polariteetin, majesteettisuuden, kanssa.

 

Suomen kadonnut historia

Majesteettisuudesta kasvoi yhteys Suomen kadonneeseen historiaan. Jos tahdomme päästä yhteyteen kanteletar-suomalaiseen sielunherkkyyteen, uskon että meidän on löydettävä yhteys myös Suomen historiaan, joka on ihmeellisellä tavalla ollut satoja vuosia kadoksissa.

Kaikissa naapurimaissamme on tietoja Suomen menneistä kuninkaista ja kuningaskunnista. Vain meillä Suomessa tuo tieto puuttuu. Sellainenkin tieto on nyt tullut esiin, että Novgorodia (ja sen perillistä Venäjää) eivät perustaneetkaan ruotsalaiset viikingit, vaan Rurik oli suomalainen (tai karjalainen) sukuaan. Katariina Suuri vain peukaloi tietoja, koska siihen aikaan viikingit kuulostivat paremmalta kuin suomalaiset.

Hollola oli hyvä paikka puhua suomalaisuudesta ja hämäläisyydestä ja Tavastian valtakunnasta sekä muinaisen Tavastian valtakunnan lipun kolmesta pallosta. Palataan näihin palloihin hieman myöhemmin.

Hämäläisyyden jonkinlainen menneisyyden aatelisuus nousi energiana erittäin voimakkaasti esiin Hollolan keskiaikaisessa kivikirkossa, joka oli aivan kurssipaikkamme, Hollolan vanhan kunnantuvan vieressä.

Kirkon tuntuma oli hyvin ylevä ja hereinen ja pidin siitä kovasti. Usein keskiajalta peräisin olevat kivikirkkomme jotenkin energioiltaan nukkuvat, mutta Hollolan kirkko ei. Hollolan koko vanha keskusta on hämmästyttävällä tavalla jäänyt syrjään modernisoinnin varjopuolista, mutta siitä huolimatta säilyttänyt ja kehittänyt eteenpäin upealla tavalla vanhaa henkisyyttä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: karmallinen perhe, Hollola, helluntai