Matin blogi

Joulusta loppiaiseen

Perjantai 30.12.2016 klo 0:19 - Matti Kuusela

Joulusta loppiaiseen

Jouluyön epistola eli aikarukous Kristiyhteisössä on tavattoman kaunis, kuten myös muiden kirkkovuoden vaiheiden epistolat ovat. Tämä yön sydämessä lausuttavan rukouksen alkukuuluu minun omana suomennoksenani:

Maanyöhön
Aistipimeyteen
Säteilee hengen
Parantava armonvalo

Kun adventtiaika on täynnä odotusta, tulee jouluyönä hetki, jolloin aika on nyt. Juuri nyt säteilee ihmissisimmässä hengen parantava valo. Saksalaisessa Fenster zur Kosmos eli Ikkuna taivaaseen -kirjassa kertoo enkeliolento nimeltä Suuri, miten ihminen voi jouluyön palveluksessa hetken aikaa kokea omat korkeammat olemuspuolensa kuin tulevaisuuden aavistuksena.

kolme_kuningasta.jpg

Toinen aikarukous

Varhaisaamun epistola lähtee liikkeelle aivan toisenlaisella voimalla. Yön herkän hengentasapainon jälkeen tämä rukouksen alku lähes jyrisee henkistä voimaa:

Isällinen maailmanperusta:
Sielumme tuntee
Parantavan luovan Sanan
Lähestymisen;
Siunaten virratkoon meille hänen voimansa...

Kun yön epistola on täynnä herkkää hengenaavistusta, on tämä epistola vahvasti tunnepainotteinen. Yksi sen keskeinen piirre on, että Kristus antaa meille jotain itsestään, vaatimatta siitä mitään. Sitä on siunaus. Ja se on myös parantavaa.

Aamun aikarukous jatkuu sillä, miten meidän huuliltamme voi virrata parantava sana, toisin sanoen se voi ulottua aivan fyysiselle tasolle saakka. Se on yhteydessä sydämen, tai oikeastaan veren lämpöön. Se on yhteydessä myös tahtoon. Kun ihminen tiedostaa omassa vapaudessaan sen, mitä hän varsinaisesti tulevaisuudelta tahtoo, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa myönteisesti kosmoksen kehitykseen.

Kolmas aikarukous

Aamupäivän epistola alkaa:

Kristus, isällisen maailmanperustan
Ilmentävä luojahenki
On ylentänyt maanruumiin...

Kristus on ylentänyt maanruumiin niin, että hän voi siinä asua. Tässä kolmannessa aikarukouksessa tulemme suoraan keskelle todellisuutta. Aikarukouksen voi ymmärtää vain niin, että Kristus on todellinen olento. Maa on todellinen olento. Ne eivät ole vain jotain, mistä puhutaan.

Kun alkaa ymmärtää Kristuksen todellisuutta, voi samalla alkaa oivaltaa, että myös minun tekoni ovat todellisuutta. Ne eivät ole vain sitä, mitä minä nyt tässä teen, vaan ne ovat osa maailman tapahtumista.

Tietysti se mitä teen, on osa maailmaa. Mitä sitten on se lisä, jonka Kristus siihen tuo? Se on lähinnä se, että Kristuksen kautta tekomme voivat liittyä maailman elämään Hänen kantamanaan.

Ja Kristus voi auttaa meitä löytämään omalla tiellämme juuri sen tason, sen keskitien, joka kulkee elävää ja luovaa tietä hedelmättömän hengenharhan ja liiallisen ainesidonnaisuuden välillä.

Kristus on ylentänyt maanruumiin niin, että hän voi siinä asua. Ja se merkitsee, että me saamme kukin omalla tavallamme etsiä sitä tietä, joka vähitellen liittää ihmisen uudelleen maailmankaikkeuteen, sen olentojen elämään rakentavalla tavalla.

Jeesus-lapset

Kuten jo loppiaisen nimi kertoo, jouluaika kestää loppiaiseen saakka ja joulun pyhät päivät ja yöt laajentuvat koko tälle ajalle.

Jouluaatosta uudenvuodenaattoon kuljemme erityisesti Luukkaan evankeliumin lapsen kanssa, hänen jota paimenet kumarsivat ja jolle taivaalliset enkelikuorot lauloivat.

Uudestavuodesta loppiaiseen kuljemme enemmän Matteuksen evankeliuminen Jeesus-lapsen kanssa. Hän oli se kuningaslapsi, jota tietäjäkuninkaat tulivat tervehtimään. Se herättää kysymyksen, miten voin itse oppia uhraamaan tietoni, tunteeni ja tahtoni näiden kuninkaiden tavoin?

Sen voi ilmaista myös, miten voin antaa sisäisen lapseni uudistaa ajatusvoimani (kulta), tunnevoimani (suitsuke) ja tahdonvoimani (mirha) niin, että voin lähteä uuteen vuoteen uudistumaan kykenevänä ihmisenä!

2 kommenttia . Avainsanat: joulu, Kristiyhteisö, epistola, Kristus,

Universaali kristillisyys

Perjantai 25.5.2012 klo 2:16 - Matti Kuusela

Kun nyt on jo yli puolenyön, joutuu
sanomaan, että eilen olijeesus_ikoni_190.jpg ensimmäisen
historiallisen helluntain päivä. Sehän tapahtui 24. toukokuuta vuonna 33. Tuo muisto tuntui koko päivän hyvin herkkänä ja kauniina, ja se herätti myös monenlaisia ajatuksia uskonnoista, kirkoista ja kristillisyydestä.

Voimakkain tunne oli, että kirkkojen asema uskonnollisuuden eturintamassa alkaa ainakin kristinuskon kohdalla olla ohi. Jotain uutta tarvitaan.

Tietenkin kirkoissa tapahtuu uudistumista ja ne ovat edelleen tärkeitä, mutta kun katsoo henkisyyden kulkea nykyaikana, niin yksi vahva havainto on, että uskontojen joukossa kristinusko liikkeenä ei juuri tuota enää mitään uutta.

Onhan se surullistakin sanoa, mutta kun nyt kerran olen tullut siihen näkemykseen, että on hyvä olla rehellinen ja etenkin: on hyvä kertoa asiat pohjiaan myöten niin kuin ne kokee, niin onhan se sanottava.

 

Kristinuskon kilpailuasema

Kilpailuasema kuulostaa kovasti maalliselta, mutta mielessäni onkin nyt kristinuskon suhde etenkin islamiin. Tulee mieleen se vuosien takainen päätös Espoossa poistaa kaduilta possunmuotoiset ajoesteet, miten niitä nyt nimitettiinkään.

Perustelu oli se, että joku islamilainen saattaisi loukkaantua niistä, siis uskonnollisesti. Jännää, että valtiokirkollisesti kristillisessä maassa oltiin nin huolissaan muhamettilaisten uskonnollisesta hyvinvoinnista. Kiintoisaa tuossa päätöksessä oli vielä se, että tiettävästi kukaan islamilainen ei ollut edes valittanut, ei edes sisäisesti loukkaantunut.

Miksi siis kristityt luopuivat taistelusta jo ennen taistelua? En oikein ymmärrä mistä se johtuu, mutta jotain häpeänkaltaista siinä täytyy olla. Hävetään omaa perinteistä uskontoa, hävetään keväistä suvivirttä, hävetään oman uskonnon ilmaisua niin, että koetaan se vahingolliseksi toisten uskontojen tunnustajille!

Mutta niinhän ei todellisessa kristinuskossa voi olla! Kun kristinuskon sanoma on koko ajan Uuden testamentin mukaan ollut "Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut", ei siinä voi olla mitään hävettävää toisten uskontojen edessä, tai mitään vahingollista toisille uskonnoille.

 

Henkisyys kirkossa

Koenkin niin, että huono omatunto tulee siitä, että kirkko on unohtanut varsinaisen henkisyyden. Jo 1980-luvulla Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että kristinusko on ihmisten keksimä lohdutukseksi tässä hankalassa maailmassa.

Ja miten paljon kirkoissa on saarnattu tai puhuttu siitä rakkaudesta, jota Kristus piti kaikkein tärkeimpänä viimeisenä iltanaan maan päällä ihmiskehossa: Rakastakaa toisianne!

Itse en todellakaan muista ainuttakaan sellaista kertaa. En muista myöskään että kansa- tai oppikoulun uskontotunneilla olisi siitä mainittu jotenkin merkittävänä, huomioon otettavana tai todellisena asiana.

Varsinaisen henkisen ymmärryksen luterilainen kirkko on kadottanut jo kauan sitten, silloin kun teologinen opetus on jäänyt nykytieteellisten ylopistojen hoivaan.

Tämäkin on banaali esimerkki, mutta muistan miten joskus, lienee ollut 1970-luvulla, samassa vaunuosastossa junassa istui teologian opiskelijoita, jotka keskustelivat siitä, mikä jossain evankeliutekstin osassa oli alkuperäistä. Ja toki siitä voi keskustella, mutta puheesta suorastaan loisti tietoisuus, joka ei mitenkään enää muistanut, että noiden sanojen takana voisi olla jotain aitoa henkistä sanomaa.

 

Ajanmukainen kristillisyys

Minähän olen eronnut luterilaisesta kirkosta muistaakseni jo 18-vuotiaana, mutta koen kyllä aika vahvaa myötätuntoa moniakin uskontoja kohtaan.

Yksi syy, miksi tästä aiheesta en ole aikaisemmin kunnolla puhunutkaan, on se, että aikoinaan liityin Kristiyhteisöön ja olin siellä jopa ministranttina, kunnes perheeseemme syntyi lapsia eikä aika samalla lailla enää antanut periksi. Yhdessä vaiheessa hieman aikaisemmin olin kokenut jopa itsestään selväksi, että minusta tulisi Kristiyhteisön pappi.

Mutta sitten alkoi tapahtua jotain, minkä selvittäminen itselle oli tavattoman vaikeaa, pohjaa myöten. Kristiyhteisössä oli Rudolf Steinerin suoraan henkisestä maailmasta välittämät ajanmukaiset sakramentit, mutta jokin ei vain toiminut.

Ja miksi? Otti todella lujille tunnustaa se, mutta vasta näinä päivinä olen aivan selvästi ymmärtänyt sen, miksi Steiner piti niin lujasti kiinni siitä, että hän ei ole esiintynyt uskonnon tai uskontojen perustana. Hän on vain pyydettäessä välittänyt sakramentit niihin kuuluvina teksteineen.

 

Pentekoste

Ja nyt siis ymmärrän. Toivottavasti. Steiner piti laajat esitelmäsarjansa juuri niille teologeille, joita hänen luokseen silloin lähinnä Saksasta tuli. Näillä sen aikaisilla teologeilla ei ollut vielä mitään tajua siitä vapaiden tuulahdusten kristillisyydestä, jonka nykyihminen ainakin minun toiveeni mukaan kokee, tai minkä itse koen, helluntain itsenäisen henkisen minuuden syntymisen kristillisyys.

Kauanhan tämä kesti minullakin. Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin Walesissa henkiseen ryhmään, jonka keskeisenä aiheena oli juuri helluntai - tai kuten he sanoivat Pentecost - mikä tarkoittaa viittäkymmentä päivää pääsiäisestä, en vielä ymmärtänyt, että mitä he nyt oikeastaan ajavat takaa. Muuten tilaisuus toki oli hieno ja minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä.

Niinpä se, mitä nyt koen, sanoo: aito kristillisyys ei voi enää perustua mihinkään rajoittavaan opillisuuteen, ei mihinkään kirkkoon. Aidon kristillisyyden on oltava jokaiselle ihmiselle niin totta, että hänen ei tarvitse tuntea siitä minkäänlaista häpeää toisten uskontojen edessä. Ja aidon kristillisyyden eettisenä keskusksena on oltava Rakkauden oppi.

Kristillisyyden ymmärtämisessä on vielä muutakin, mutta juuri rakkauden kohdalla on tärkeää, miten se toki voi taistella, niin kuin Jeesus puhdisti temppelin, mutta tosipaikan tullen se ei asetu ketään vastaan, vaan asettuu keskelle, kuten Kristus Golgatalla kahden ryövärin väliin.

Rakkaudella
Matti

 

PS. Olisi mukava, jos helluntaille olisi jokin vaihtoehtoinen nimitys, koska sillä on niin vahvoja sivumerkityksiä, jotka tekevät todella vaikeaksi eläytymisen sen varsinaiseen alkumerkitykseen.

Englanninkielessä on käytössä tuo pentecost, joka sillä kielellä kuulostaa aivan asianmukaiselta. Myös suomessa on vanhassa sivistyssanakirjassa helluntaille ilmaisu pentekoste, mutta se kyllä kuulostaa korvissani hyvin oudolta.

Puhdas englanninkielinen whitsun eli valkoinen aurinko tai valkea sunnuntai, tai valkeasunnuntai, on hyvin kaunis ja tuo mieleen Suomen helluntaiajan kukkivina tuomineen.

Ja vielä pitää lisätä tämä. Kun puhun kristillisyydestä, tarkoitan sillä sellaista henkistä universaalia asennetta, joka on kaikkia ihmisiä varten, ja kun se on kaikkia ihmisiä varten, on se yhtä hyvin myös kaikkia uskontoja varten.

Kristillisyys on oikeastaan sitä, millä tavoin ihminen seisoo oman todellistuvan ja henkistyvän itsensä varassa, olipa hänen uskontonsa mikä tahansa.

3 kommenttia . Avainsanat: uskonnot, kirkko, kristillisyys, luterilainen, kristiyhteisö, teologia, minuus, Kristus, rakkaus

Pyhästä hengestä Jeesus-lapseen

Perjantai 23.12.2011 klo 10:23 - Matti Kuusela

Hei ystävät, erinomaisen hyvää jouluaatonaattoa!

Kirjoitin runsas vuosi sitten muutaman kerran Kristiyhteisön palvelustekstin suomennosesta, nimittäin tuosta kohdasta, jossa saksan kielen werde-tyyppiset lauseet on suomennetty isi-muodolla. Esimerkiksi: jotta hyvä säilyisi voimassaan.

Tuon muodon olen aina kokenut vääräksi, mutta jesu_geburt.jpg kokemus on vuosikymmenien mittaan tullut vain voimakkaammaksi. Minun kielentuntoni mukaan pyhässä kielessä ei kerta kaikkiaan voi käyttää näitä isi-muotoja. Joku voi sanoa, että se ei ole konditionaali, eli ehtolause, mutta energeettisesti se on sitä. Jos sanotaan jotta + isi kysymyksessä on ehto, vaikkakin myönteinen.

Minun kokemukseni mukaan alttarin edessä voi lausua vain sen mitä on tai sen mihin tarkoitukseen sitoutuu, esimerkiksi niin että: jotta hyvä säilyy voimassaan. Se on silloin selvää ja rehtiä suomalaista puhetta.

Näitä isi-muotoja on tekstissä useita. Niitä on kuitenkin vaikea muistaa jälkeenpäin. Toinen mikä juuri nyt tulee mieleen, on: jotta Kristus säilyy rukouksissamme. Siitä olenkin jo poistanut ehtomuodon.

 

Kekkonen

Ajatellaanpa, että vanhana kunnon presidentin voima-aikana Kekkonen olisi uudenvuodenpuheessaan lausunut: Kansalaiset, medborgare, noudattakaa nopeusrajoituksia ja varovaisuutta, jotta liikennekuolemat vähenisivät!

Eihän tuo ole presidentin puhetta eikä ainakaan Kekkosen. Kekkos-presidentti sanoo: Ajakaa varovasti, jotta liikennekuolemat vähenevät. - Sanotaan siis suoraan se, mitä tahdotaan.

Kun nyt muutama viikko sitten taas kevään jälkeen ensimmäisen kerran kävin Kristiyhteisön palveluksessa, oli varautunut kuulemaan tekstin niin ennakkoluulottomasti kuin suinkin. No, mutta niin siinä kävi, että vaikka ajatuksissani ja tunteissani pysyinkin rauhallisen tunteissani, niin pään ympärillä aurassa salamat räiskyivät joka kerran näiden isi-muotojen kuuluessa.

Mitä siinä siis tapahtuu. Tuo isi-muoto katkaiseen pyhän puheen energeettisen tahdonvirran, ja ne luonnonhenget, jotka sitä kuuntelevat ja ovat siinä mukana, menevät tuon isi-kohdissa täysin sekaisin. Vaikutelma on aivan sama kuin ajaisi autolla moottoritietä ja yhtäkkiä tie olisi murskana parinkymmenen metrin matkalla.

 

Kielenenkelit

Jokaisella kielellä on oma enkelinsä. Jokainen niistä näkee kielen omalla tavallaan. Ja koska maaperän henkiset olosuhteet vaikuttavat vahvasti siihen, miten ihmisten hienommat kehot rakentuvat, myös kielten henkiset ominaisuudet ovat hyvin erilaisia.

Tajuan nyt, että Kristiyhteisön palveluskielessä elävä saksalaisen kielenhengen vaikutus on kovasti vahingollinen. Sen lisäksi että se avainkohdissa hajottaa elementaaris-energeettisen virran, se vie palvelukseen osallistuvalta ihmiseltä sisäisen huomion keskeisiin tahtoon ja tarkoitukseen liittyvissä lauseissa ja energioissa pois virityksestä. Ja pelkään, että siitä seuraa monia ongelmia.

Ainakin rituaalitekstien suomennoksissa on uskallettava siirtää tekstin sisältö kokonaan oman maan ja tässä suomen kielellä. On samanaikaisesti kuunneltava saksan kielenenkelin ja ajatusenkelin korvin mitä lause tarkoittaa, ja sitten luotava se uudelleen suomen ajatusenkelin ja kielenenkelin avulla.

Se vaatii tietysti sisäistä rohkeutta, henkistä minävoimaa. Mutta siitähän uskonnossa on juuri kysymys: luoda ajanmukaista henkisyyttä - miten se sitten missäkin uskonnossa ilmenee.

 

Pyhä henki

Itse asiassa tämä teksti lähti liikkeelle, kun heti herättyäni avasin sattumanvaraisesta kohdasta yhden uudemmista flensburgilaisista, eli näistä kirjoista, joista kerrotaan Saksasta luonnonhenkien ja ihmisten välisistä keskusteluista.

Keskustelu pyhästä hengestä Martan, henkis-astraalisen myötätunnon hengen kanssa, oli tavattoman kiinnostava ja se vaikutti tosi vahvasti aivoenergioihin. Siinä käsiteltiin Jeesuksen ja Pyhän hengen suhdetta, eli sitä, synnyttikö Pyhä henki Jeesuksen vai tavallaan aiheutti tai vaikutti hänen syntymisensä.

Tuosta hyppäsi mieleen vahvasti Kristiyhteisön uskontunnustus, jossa - kuten taas pitää tunnustaa - minua on vuosikymmeniä vaivannut lause:

Jeesuksen syntymisen maan päälle vaikutti Pyhä Henki ...

Siinä kun vaikuttaa -verbiä käytetään suomenkieleen sopimattomalla tavalla. Etsin alkuperäisen saksankielisen version, ja ihmeiden ihme, se kuuluu suoraan ja yksinkertaisesti suomennettuna:

Jeesuksen syntymä maan päälle on Pyhän Hengen vaikutus ...

Tai vaikutusta tai vaikuttamaa.

Joka tapauksessa olen kovasti iloinen, jos Pyhän Hengen arvoitus alkaa yhtään avautua. Avautukaamme huomeniltana Jeesuslapsen syntymän ihmeelle Pyhän hengen luomuksena!

Rakkaudella
Matti

  

 

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pyhä henki, uskontunnustus, Kristiyhteisö, suomentaminen, kielenenkeli, kielenhenki

Luonnonhenget ja ihmisen vihkitoimitus

Torstai 27.10.2011 klo 18:50 - Matti Kuusela

Runsaan viikon loma lähestyy ja nyt tahdon kertoa jälleen hieman syvempiä asioita. Sain tänään ystävältäni Markku Maulalta suomennoksen osasta saksankielisen Flensburger Heften 108 artikkelia, joka kertoo jumalanpalveluksen alkuperästä ja tulevaisuudesta erityisesti yhteydessä luonnonolentoihin.

Tekstin on kirjoittanut Verena Staël von Holstein, jonka kommunikoinnista luonnonolentojen tai luonnonhenkien kanssa on julkaistu saksaksi jo lukuisia kirjoja, joista joitakin olen referoinut jo vuosia sitten Hopeasulkaviesteissä.

Olisi mahtavaa jos saisimme joskus vastaavanlaisen kuvauksen myös enkeleiden ja Kristuksen ja muiden korkeiden olentojen toiminnasta palveluksen yhteydessä. Mutta tässä siis keskitytään nyt vain luonnonolentojen tasoon.

 

Ihmisen vihkitoimitus

Tämä kertomus, jonka tässä
esitän aivan omin sanoin, on
peräisin Verenankristus-yn2-180.jpg vierailusta
Kristiyhteisön pääsiäisajan jumalanpalveluksessa Hampurissa vuonna 2004. Kristiyhteisöhän on se kirkkokunta, jonka pappina Jukka Kuoppamäki on ollut pitkään Saksassa.

Verena kertoo, miten kivenhenget ovat ensimmäisinä paikana.  He tietävät että palvelus tulee tapahtumaan ja tulevat luomaan sille suojaavan perustan, joka sallii vain hyvän päästä läpi.

Sen jälkeen tulevat valo-olennot, joka luovat alttarialueen ylle kaikelta pahalta suojaavan valokupolin. Se muodostuu kuin kudotusta valosta.

Sitten tulevat vesiolennot, jotka luovat alttarialueen ympärille aineettoman veden suojaavan kehän.

Kauempana odottaa ja vilisee monenlaisia olentoja, peikot kirkon pylväiden luona. Enimmäkseen vihreitä olentoja kerääntyy kuin kimpuksi alttarin vasemmalle puolelle.

Tuliolennot ilmestyvät paikalle alttarikynttilöiden sytyttämisen aikaan.

Mitä vähemmän ihmisiä on paikalla, sitä enemmän heistä jokaisesta säteilee henkisiä voimia maailmaan.

 

Palveluksen kulku

Kun pappi astuu sisään ja riisuu päähineensä, jää hänen henkilökohtainen auransa siihen. Siten hänellä on palveluksessa muuntunut aura, josta saa selkeän ylipersoonallisen vaikutelman. Tällainen aura on kaikilla vihkitoimitusta suorittavilla papeilla.

Seurakunnan hiljattain kuolleet jäsenet ilmestyvät paikalle siunauksen aikana.

Epistolan lukemisen aikana ilmanhenget ja tulenhenget tanssivat, ja kun pappi sitten kääntyy kohti seurakuntaa, nämä ilman- ja tulenhenget virtaavat kohti seurakuntaa.

Evankeliumin lukemisen aikana kaikki olennot kuuntelevat intensiivisesti, mutta pappi itse on henkisesti kuin lasikotelon sisällä.

Tuo kotelon sisällä olemisen vaikutelma jatkuu vielä uskontunnustuksen lukemisen aikana. Siinä pappi kuitenkin henkiselle katseelle näyttäytyy luovana, täyden kuninkuuden saavuttaneena ihmisenä, harmoniset elementaariolennot ympärilleen ryhmittyneenä.

Uhrin - joka on yksi palveluksen osa: evankeliumi - uhri - muuntuminen - kommuunio - aikana kaikki läsnäolijat ovat henkisen valon ja veden yhteen liittämiä.

Kiven ja tulen elementit liittyvät yhteen vihkisavussa, jossa kirkon enkeli ilmestyy. Savu puhdistaa alttarin kaikista demonisista vaikutuksista ja siinä syntyy kristallikanava. Suitsutuksen kautta luodaan puhdas tila, joka ympäröi uhrin leivän ja viinin. Mikään ei voi silloin vaikuttaa ulkopäin.

 

Muuntuminen

Kun palveluksen seuraava vaihe, muuntuminen, alkaa kristallikanava sulkeutuu ja siitä syntyy papin ympärille mantelimainen muoto, joka mukautuu hänen liikkeisiinsä.

Aivan papin ympärillä oleva muoto on henkistä tulta, joka luo valovaipan, ja siihen taas yhdistyy täydellisen pallonmuotoinen henkinen vesivaippa.

Henkinen kivi muodostuu alttarin korkeudelle.

Leivän ja viinin henkisen transsubstaatiossa eli muuntumisessa ilmestyy ylhäältä sormi, Kristuksen sormi, joka muuntaa leivän.

Viinin muuntuessa laskeutuvat alas Pyhän Hengen ja Isäjumalan voimat.

Muuntumisen lopussa luodaan vahvistamisen kautta ehtoollisaineksiin tilaa tulevaisuutta varten. Silloin tulevat esiin syntymän ja kuoleman henget, joita kutsutaan toisen asteen elementaariolennoiksi.

 

Ehtoollinen

Kaikki olennot ottavat osaa papin itsensä nauttimaan ehtoolliseen. Kun ehtoollisrukous lausutaan kolmasti, parantavat voimat leviävät kaikkialle ja kaikkien kolmen asteen eteeriset olennot tulevat puhutelluiksi ja he kaikki ottavat osaa ehtoolliseen.

Ehtoollisen jälkeisen epistolan aikana kaikki olennot tanssivat ilotanssin ja kun pappi asettaa jälleen päähineen päähänsä, hän saa oman auransa takaisin.

Kun alttarin kynttilät sammutetaan, tulenhenget kumartavat ja häviävät. Ilmanhenget tai keijut vetävät valokupolin ylös, vesiseinämät levittävät siunausta Maan päälle. Kivet jäävät paikoilleen.

Ellen lomalla kirjoita tänne jotain pientä tervehdystä Kolin mahtavista energioista, niin seuraava blogi ilmestynee maanantaina 7. marraskuuta.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihmisen vihkitoimitus, Jukka Kuoppamäki, leipä ja viini, Kristuksen sormi, transsubstantiaatio, jumalanpalvelus, luonnonhenget, kivenhenget, ilmanhenget, keijut, elementaariolennot, ehtoollinen, pappi, Kristiyhteisö, vihkisavu, Verena Staël von Holstein

Kristus kanssamme

Maanantai 27.12.2010 klo 10:08 - Matti Kuusela

Mahtavaa, kiitos, 131 käyntiä Enkelimaan sivuilla Tapaninpäivänä!

Mietin tuota Steineria ja Kristiyhteisöä edelleen. Aiheesta kirjoittaminen eilen avasi jo voimakkaita energioita. Se onkin suurempi asia kuin vain jonkun yksittäisen ihmisen - kuten minun - mielipide, tai kokemus.

Steiner ei aikanaan halunnut olla uskonnon perustaja. Kun papit kuitenkin pyysivät haneltä apua, hän välitti henkiseltä puolelta palvelustekstit ja niitä juttuja, joita alttarilla tehdään. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan puuttunut millään lailla siihen, miten seurakunnan elämä tapahtuu, vaan jätti sen papiston harteille.

Kun tuon ajan papit sata vuotta, olivatpa he miten uudistusmielisiä tahansa, olivat kuitenkin syvästi konservatiivisia, kävi ilmeisesti niin, ettei kukaan tullut miettineeksi, miten seurakunnan elämä hoidetaan. Yhä edelleen olen kuullut lauseen, että jumalanpalvelus on se ydin, jonka ympärille seurakuntaelämä muotoutuu. Toki, mutta jos jumalanpalvelus on kovasti neutraali osallistujien suhteen, se ei helposti säteile sitä valoa ja lämpöä, joka lämmitää ihmisten sydämiä niin, että luottamus voi syntyä.

Kun Kristiyhteisön energioissa on vallinnut ihmeellinen hiljaisuus, olen kokenut, etten itsekään voi niistä puhua. Nyt tajuan, että päästäkseni eteenpäin on välttämätöntä avata menneisyyttä.

Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella Kristiyhteisön tilat sijaitsivat kerrostaloasunnossa Lönnrotinkadulla. Silloin sali oli suuntautunut niin, että pappi ja ministrantit tulivat sakastista salin takaosasta ja kulkivat salin vasenta reunaa eteen alttarin luo. Se tuntui hyvältä. Siitä tuli tunne, että kulkiessaan näin seurakunnan tuolirivien ohi pappi otti seurakunnan aivan kuin mukaansa alttarin ja Kristuksen luo.

Kun jo Lönnrotinkadulla sitten alttari vaihdettiin toiselle puolella salia ja pappi tuli saliin alttarin takana olevasta sakastista, tunnelma muuttui huomattavasti. Tuli vaikutelma, että pappi on kuin jotain korkeampaa lajia oleva olento, joka tulee henkisen maailman puolelta tavallisten ihmisten piiriin, mutta välimatkan säilyttäen.

Mainitsinkin tästä silloiselle papille ja Suomen Kristiyhteisön perustajalle, Helmer Knutarille, mutta hänestä uudistus oli hyvä. Puhuin myös toisesta asiasta, nimittäin tuoliriveistä. Itse olin, ja olen edelleenkin, sitä mieltä, että kirkossa tuolirivien olisi hyvä olla kaarevasti alttarin ympärillä. Tuohon Helmer vastasi, että se ei olisi objektiivista. Tarkoitus on, että palvelus on kaikkia kristittyjä varten. Kun tuolirivi on suora, se ottaa mukaansa myös ne, jotka eivät ole fyysisesti paikalla.

Minä koen aivan toisin. Hieman kaareva rivi toisi inhimimillistä läheisyyttä, ja myös maapallon muoto on pyöreä. Ei kaarevakaan muoto ketään pois sulkisi. Päin vastoin se minun kokemukseni mukaan toisi sen läsnäolijoiden yksityisen henkisen minuuden arvostuksen jota niin tarvitaan. Jokainen ihminen on tärkeä, jokainen yksilö on arvokas.

Kristus kanssamme

Tämän päivän ajatus Kristuksesta. Ennen Golgataa Kristus oli se kosminen henki, joka kulki ihmiskunnan saattajana kohti aineellista maailmaa. Hän ilmentyi silloin vielä kosmoksessa ja luonnonelementeissä ja hänen läsnäolonsa heijastui lukemattomien henkisten olentojen kautta ihmiskuntaan.

Golgatan aikaan ihmiskunta oli jo tullut niin syvälle aineellisen maailman ja vanhan luomisen erillisyyteen, että uusi suunta oli välttämätön ihmiskunnan pelastamiksi. Koko ihmiskunta ja luonto meidän kanssamme oli tällaisenaan kuollut ilman Kristuksen aktiivista mukaantuloa - aivan niin kuin naapuriplaneetoillemme on käynyt.

Ellei se olisi niin traagista, olisi aika hullunkurista se, miten kristinusko näki pakanauskonnoiksi kutsutut vanhat uskonnot vihollisikseen ja vastustajikseen, vaikka kysymys oli siitä, että noissa kristinuskoa edeltävissä uskonnoissa oli nimenomaan odotettu ja myös palvottu Kristusta silloin vielä kosmisena olentona.

Kristuksen antama lähetyskäsky merkitsee sen iloisen sanoman kertomista, että se kosminen olento, jota on niin kauan odotettu, on tullut maan päälle. Ja toiseksi siihen liittyy suuri mysteeri: minä. Kun Kristus eli ihmisenä ja kuoli ihmisenä hän samalla loi ihmisminuuden uuden henkisen mallin, Kristus-minän perustan jokaiselle ihmiselle.

Se merkitsee myös pappien ja kirkkojen vähittäistä häviämistä, koska Kristus on nyt koettavissa jokaisen ihmisminän kautta. Me odotamme edelleen hieman liikaa ilmestyksiä, todisteita ja ihmeitä. Oikeastaan Kristus-kokemus puhtaimmillaan ja kauneimmillaan toteutuu aina siellä, missä me ihmiset yksilöinä teemme jonkin asian oikein. Kauniisti, rohkeasti, rakastaen ja myötätuntoisesti.

Nyt Kristus kulkee meidän edellämme uutta tietä "ylös" Isän maailmanperustan luo, mutta tärkeää on, että tuo tie ylös ei kulje varsinaisesti irti maallisesta maailmasta, vaan samalla tavalla kuin me ihmiset olemme tulleet maan myötä tänne aineelliseen maailmaan, nyt meidän tehtävämme on kohota ylös - mutta kohottaa maa mukanamme henkiseen.

Se voi kuulostaa aika mahdottoman vaikealta tehtävältä, mutta jos ajattelee, että me olemme tulleet tänne muiden luonnonkuntien kehityksen kanssa yhtä jalkaa, niin meissä on sisäisesti myös kaikki se piilevä tieto, joka tarvitsee vain uutta elävöitymistä.

Rakkaudella
Matti

9 kommenttia . Avainsanat: Kristus, Kristiyhteisö, ihmisminä, ihmiskunnan tehtävä

Joulukirkoissa

Sunnuntai 26.12.2010 klo 10:16 - Matti Kuusela

Eilen eli joulupäiväaamuna olin kovasti reipas. Kirjoitettuani blogiin pitkän jutun huomasin aamun entäneen jo niin pitkälle, että lähdin Kristiyhteisön jouluaamun palvelukseen. Kristiyhteisö on Suomessa pieni kirkko, joka on tullut jonkin verran tunnetuksi sen kautta, että Jukka Kuoppamäki on sen pappi, vaikka ei Suomeen koskaan päässytkään papin virkaa hoitamaan.

Edellisenä jouluna käytiin Sinikan kanssa läheisen Kannelmäen kirkon yöpalveluksessa. Joulun tunnelma oli voimakas, vaikka saarna oli pohdiskelua melko arkisin äänenpainoin. Oli siinä silti enkelit mukana, niin kuin kirkoissa aina.

Helsingin Kristiyhteisössä oli nyt uusi pappi. Vaikka pidän Kristiyhteisön alttaritoimituksen henkisestä puolesta, niin hiukan liian etäinen ja vakava se on inhimillisesti katsottuna. Pappi ja häntä avustavat kaksi ministranttia ovat edessä alttarin äärellä ja seurakunta jää kyllä melkoisen yksin ja ulkopuolelle.

Toista oli Amerikassa, jossa viisikymmenpäivieni aikoihin olin joulun tienoilla. Isäntäväen ystävälliset naapurit veivät meidät kahteenkin joulukirkkoon, kylän tunnelmalliseen pikkukirkkoon ja oman seurakuntansa joulupalvelukseen hieman kauempana.

Protestanttisen pikkukirkon palvelus alkoi sillä, että pappi pyysi kirkossa olijoita kättelemään ainakin kolmea lähellään olevaa ja toivottamaan hyvää joulua. Se oli oikein mukava avaus.

Seurakuntalaiset osallistuivat voimakkaasti palvelukseen esimerkiksi Uuden testamentin tekstejä lukemalla. Se oli hyvin kaunista ja miellyttävää. Lopuksi saimme sytytetyt kynttilätä käteemme ja menimme kirkon pihalle, jossa kynttilöiden valossa lauloimme viimeisen kauniin joululaulun. Se oli varmaankin kaunein joulupalveluskokemukseni - ellei oteta lukuun sitä sisäistä kokemusta, josta kerron enkelikirjani esipuheessa.

Näiden naapurien majakka-nimisessä kirkossa taas pappi aloitti voimalla oikein mahtavan innostuneella amerikkalaistyylillä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämmöisestä minä en pidä, mutta hetken kuluttua huomasin, miten koko kirkkotila oli täynnä pieniä iloisia pikkuenkeleitä. Käsitykseni muuttui tosi nopeasti. Todella ihastuttavaa.

Ja takaisin Kristiyhteisöön. Niin kovin vakavaa. Kun pappi kääntyy yleisöön päin ja lausuu Kristus teissä -sanat, niin voisi ottaa edes pienen yhteyden kirkkokansaan. Ymmärrän kyllä, että tuo ohjektiivisuuden idea tulee saksalaisesta kansanluonteesta - Kristiyhteisön suurin pappisseminaari on Stuttgartissa.

Myös Kristiyhteisön saarnat ovat aina olleet melkoisin kuivia ja etäisiä, vähän inhimillisyyttä ja tunteen kosketusta toivon niihinkin.

Ja vielä tärkein asia. Pahaa tekee aina kun alttaritekstissä on kohta, jossa on saksalaisessa alkutekstissä käytetty werde-muotoa. Ne on aina käännetty suomen konditionaalilla. Sanotaan esimerkiksi seuraavaan tyyliin: jotta hyvä säilyisi voimassaan.

Olisi tietysti kiva, jos hyvä säilyisi voimassaan, mutta suomeksi se on sanottava, jos ylipäätään sanoo, reilusti ja selkeästi: jotta hyvä säilyy voimassaan!

Ei siinä mitään ehkä ja jos mahdollisesti konditionaalisia isi-muotoja tarvita.

 

Tuumailin aika syvällisestikin tätä kirkollisen tekstin suomennoksesta kirjoittamista. Päädyin siihen, että tärkeää on, että asioista puhutaan. Henkisissä opastuksissa korostetaan usein, että on tärkeää, että asioista puhutaan oikeassa tunnelmassa eikä vain ohimennen juoruilla.

Toinen puoli on, että kun jokainen tuo esiin sen, minkä oikeaksi kokee, silloin yksilölliset ja yhteisöenkelit pääsevät toimimaan. Ellei rohkeasti tuo asioita esille, voivat huonot käytännöt jäädä vaikuttamaan jopa vuosikymmeniksi ja tuottaa sillä tavoin vahinkoa vielä paljon pidemmiksi ajoiksi.

8 kommenttia . Avainsanat: Joulukirkko, saarna, Kristiyhteisö, pikkuenkelit