Matin blogi

Lemmenlaakso ja hiljaiset niityt

Sunnuntai 6.7.2014 klo 4:52 - Matti Kuusela

Uusien retkipaikkojen löytäminen kohtuulliselta etäisyydeltä Helsingistä alkoi vaatia yhä enemmän karttojen tuijottelua, ja usein ilman mainittavia tuloksia. Onneksi nettiaika tuli avuksi ja nyt on olemassa aivan oivallinen uusi apuvälinen retkipaikka.fi, jossa on jaoteltu Suomen hienoja luontopaikkoja niin läänien kuin tyypinkin mukaan.

On luolia, rotkoja, lehtoja, suuri kiviä ja paljon muuta. Jokaisesta retkipaikasta kertoo joku oman retkensä, miten sinne pääsee, millaista oli. On valokuvia ja reittiselostusta, neuvoja pysäköintiin sekä oivallinen karttalinkki. Myös koordaanit ovat niille, jotka osaavat niiden mukaan kulkea.

Lemmenlaakso

Olimme jo käyneet parissa jyrkänne- ja lippaluolakohteessa Kirkkonummen puolella. Lauantaina piti lähteä Vihtiin, mutta päivä menikin pitkälle kaupunkiaskareissa, joten valitsimme lähempänä olevan ennenstään tuntemattoman kohteen: Lemmenlaakson suojelualue Järvenpään itäpuolella.

Paikka on tosiaan aivan Järvenpään tasalla pohjoissuunnassa, heti vanhan Lahdentien itäpuolella. Ruskeat nähtävyyskilvet opastavat paikalle mukavasti ja parkkipaikkajokin on sekä etelä- että pohjoispäässä, mutta varsinainen käytetyin lähtöpaikka luontopolulle näytti olleen keskimmäinen, joka on mukavasti alueen sivulla.

Suojelualue ja sen luontopolku sijaitsevat mutkittelevat joenuoman varrella. Joki on kaivanut itselleen syvän rotkon, jonka reunoilla on upeaa viidakkomaista lehtokasvillisuutta ja hieman etäämpänä mahtavaa kuusikorpea joka vaihtuu vielä kauempana hietikkomaaksi.

Erämaatunnelma on monessa kohtaa aivan käsinkosketeltava. Joen ylle on kaatunut useissa kohdin puunrunkoja veden syötyä virran rantoja. Pitkospuun tosin alkavat olla käyttöikänsä lopulla ja reitin eteläpäässä luontopolku jää tämän vuoden runsaa vihreyden välillä niin kapeaksi, että meidän edellämme kulkenut pariskunta päätti kääntyä takaisin. Me tietysti jatkoimme. Tämä maasto ei ollut mitään verrattuna siihen, että joutuu vaikka ojitetulle ja pusikoituneella hakkuuaukealle.

Kukkaniityt

Varsinaisten kesäisten kukkaniittyjen aika on jo tältä kesää ohi. Useimpina vuosina viimeinen kukkaniittyviikko on juhannusta seuraava. Sen jälkeen alkaa heinäkuussa kuiva aika, heinäkausi. Tämä kesänä kuitenkin runsaiden sateiden ansiosta mahtava vihreys jatkuu edelleen, vaikka kukkakausi onkin jo mennyt. Saakin olla aika nopea, että yleensä ehtii kukkaniittyjä ja -lehtoja ihailemaan. Paras aika on siis ennen juhannusta.

Ja vaikka kukkia ei paljon tosin ollutkaan, niin hyönteisiä sitäkin vähemmän. Kesän kurssi-illoissa ja Enkelimaaviesteissä olemme puhuneet hyönteisten merkityksestä. Ne tuovat maan päälle kosmisia uudistavia voimia koko aurinkokunnasta. Kun hyönteiset vähenevät loppuu tietysti pölytys ja samalla päättyy kasvimaailman ja sen myötä koko elämän uudistuminen aurinkokunnan planeettavoimista käsin.

Mehän emme elä suinkaan vain maanpiirissä, vaan koko aurinkokunnan voiman kantavat ja huuhtelevat ja uudistavat meidän elämäämme. Kaikkinaiset hyönteiset ovat suuria näiden kosmisten voimien kantajia ja vaikuttajia. Ja niin hiljaista on. Pari pientä kimalaista.

Lapsuuden muistot

Minulle alkaa yhä enemmän valjeta, että kun tutkijat ja poliitikot ovat viimeinkin heränneet ilmastonmuutokselle vuosien vastustelun jälkeen, niin nyt on todella uusi ja paljon vakavampi katastrofi ollut vaikuttamassa jo vuosia: hyönteisten ja perhosten kuolema.

Sitä tietysti epäilee omia aistejaan ja havaintojaan. Onko vain harhaa, että lapsuudessa hyönteisiä oli niin paljon? Onko muistini vain valikoinut ne muutamat kerrat, jolloin olen joutunut lapsuudessani paikoille, joissa hyönteismaailma niin rikkaana ja monivärisenä, kimmeltävänä ja surisevana ja pörisevänä vaikutti.

Ja sitten miettii, jos hyönteismaailma on todellakin niin hävinnyt kuin itsestä tuntuu, niin eivätkö luonnontieteelliset tutkimuslaitokset kertoisi siitä. Sehän kai on juuri niiden tehtävä. Siksi niitä yhteisin varoin kustannetaan.

Sitten ymmärrän, että kuitenkaan en voi luottaa kuin omiin aisteihini. Olen tarkkaillut luontoa jo vuosia ja odottanut, että joskus tulisi sellainen kesä, jolloin hyönteisloisto edes jollain alueille kohoaisi samanlaiseen loistoon kuin lapsuuden huippuhetkinä. Mutta ei sellaista ole tullut.

Ja kun laskee, että tuollaista lapsuutta ja nuoruutta kestää kuitenkin vain kymmenisen vuotta ja nyt olen odottanut jotain vastaavaa jo useampia vuosikymmeniä, niin alan vakuuttua siitä, että muutos on todellakin valtava. Kokonaisuutena koen, että hyönteisten väheneminen on omilla alueillani Etelä-Suomessa jotain 96 prosentin luokkaa.

Aivan, kokonaisvaikutelma kertoo, että vain muutama prosentti siitä hyönteismaailmasta, joka vaikutti Hyvinkään seudulla 50-luvulla ja aivan 60-luvun alussa, on edelleen jäljellä.

Ja totta kai voin olla väärässäkin. Siksi olen kovin ilahtunut, jos saan kuulla myös teidän lukijoiden kokemuksia. Nuorempienkin kokemukset kiinnostavat, mutta erityisesti toivon vastauksia niiltä, jotka vielä muistavat jotain yli puolen vuosisadan takaisesta tilanteesta.

Hyönteismuistoja

Otan nyt esille joitakin muistoja lapsuudestani ja nuoruudestani Hyvinkään seudulla, joka Salpauselän harjulla olevana mäntykaana ei ollut suinkaan mikään nyönteisparatiisi.

Asumamme puutalon hiekkaisilla pihakäytävillä oli lähes aina joku koppakuoriainen, etenkin sellaisia, joilla oli tummanharmaa juovikkainen koppa. Tänä kesänä olen kai nähnyt yhden ainoan koppakuoriaisen Kirkkonummen metsäpolulla.

isoisäni ja sitten isäni puusepänliikkeen pihalla kuljeskeli suuri määrä erilaisa seppiä, sarvijaakkoja ja monia muita lajeja, joita en ole enää nähnyt vuosikymmeniin.

Kukkakärpäset ovat vähentyneet, niitä oli vielä ainakin 70-luvulla. Yhtään pistiäistä en ole nähnyt vuosikymmeniin. Niitä pienenä lapsena näin runsain määrin Nummelan lentokentällä, mutta oli niitä aivan kotipiirissänkin.

Ampiaiset, mehiläiset ja suuret kimalaiset ovat kadonneet jonnekin. Vuosikymmeniin en ole nähnyt misään sellaisia perhosmeriä kuin lapsuudessani usein. Sudenkorennet ja pienemmmätkin korennot olivat aivan yleisiä vesien rannoilla.

Mieleeni muistuu myös yksi hyvin erikoinen kokemus nuoruuteni kesäretkitä Usmin metsistä. Metsäniityllä oli surisi ja leijui ja lepatti kokonainen pilviä perhosia, kukkakärpäsiä, vihreän ja kullanhohtoisia kultakuoriasia, oranssinpunaisia kuoriaisia. Heti silmäänpistäviä lajeja oli kymmenittäin ja suoraan näkyvien kukkien ääressä puuhaavien hyönteisten määrän täytyi olla jotain satoja neliömetriä kohden. Ääni ja kimallus oli mahtavaa.

Ja jos mennään yksityiskohtiin, niin aina kun myöhäiskesän iltausvien aikaan ajettiin pyörillä kotiin Ridasjärveltä, jossa onkimassa ja soutelemassa, niin tienvieren ruohikoissa loimotti kiiltomatoja useissa kohdin.

Jatketaan tästäkin aiheesta, ja lämmin kiitos jo etukäteen teidän muistoistanne. Onko muutos todella niin suurta kuin kuvittelen?

Matti

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: retkipaikka, hyönteiset, katoaminen, kosminen vaikutus, lapsuuden kokemukset

Kutsutaan perhoset takaisin!

Torstai 16.8.2012 klo 22:57 - Matti Kuusela

Eilen näin jo melko iäkkään suruvaipan pihakiveyksellämme. Se kiiltävän mustat siiven tuikkivat silti syvää valoa. Niin kuin jo monena kesänä on saanut kokea, tuntuu että perhosten määrä vähänee kesä kesältä.

Tältä kesältä muistan vielä kai jokaisen näkemäni perhosen. Eipä niitä juuri kymmentä enempää ole, mutta en tänä kesänä missään mökillä ole ollutkaan. Pari- kolmekymmentä sitten perhosia oli jo vähän, mutta kun niitä kevään voitettua alkoi tulla esiin, niitä saattoi kuitenkin samana päivänä nähdä kymmeniä. Ellei muita niin kaaliperhosia ja nokkosperhosia ainakin näki kesällä kyllikseen.

Sitä aikaisemmin nuorena saattoi nähdä kymmeniä ellei satoja perhosia samanaikaisesti yhden pientareen kukkien ympärillä. Upein perhosmuistoni on eräältä kesältä, jolloin olin yksin suunnistamassa kotiseudullani Hyvinkäällä Usmin metsässä. Siella kallioiden välissä oli niityksi jäänyt vanha pelto, jonka perhos- ja hyönteismäärä aurinkoisena päivänä oli huumaava.

Kaikenvärisiä pörriäisiä surisi ympärillä jo metrin säteen sisällä kymmenittäin. Ilma ja kukat olivat täynnään mitä erikoisempia hyönteisiä, joista monia en enää ole nähnyt missään vuosikymmeniin: kukkakärpäsäsiä, pieniä ja suuria perhosia, tummia kuoriaisia ja ihanan välkehtiviä jalokiven vihreältä loistavia kultakuoriaisia, pistiäisiä, mehiläisiä, kimalaisia.

 

Kunnioituksen kutsu

Kun tätä niin monien kauniiden hyönteislajien vähentymistä on ihmetellyt, kokee luonnollisesti menetystä ja surua. Vasta nyt olen oikein kokenut, miten meillä silti on aina mahdollisuus tehdä jotain. Me voimme kutsua näitä lajeja takaisin!

Henkiselle maailmalle ei mikään sinänsä ole mahdotonta, vaikka tilanne maan päällä näyttäisi kuinka onnettamalta. Lähettämällä myötunnon, rakkauden, ihailun ja kunnioituksen tunteita näille monille ihmeellisillä hyönteis- ja perhoslajeille, meillä on todella mahdollisuus kutsua heitä takaisin maan päälle.

Luonnollisesti on hyvä tehdä mitä fyysisellä tasolla, jättää perhosille lisääntymisalueita ja hankkia myös kasveja, joista perhoset pitävät. Ehkä kaikkein tärkeintä on työskennellä kasvimyrkkyjen poistamiseksi. Jos pellot myrkytetään pari kolme kertaa vuodessa, ei ole mikään ihme että hyönteiset katoavat ja vain kaikkein kestävimmät säilyvät. Nykyistä menoa, jolloin myös pelko luontoa ja luonnollisuutta kohtaan on joillakin alueilla lisääntymässä, esimerkiksi punkkien ja hirvikärpästen johdosta, tarvitaan sitä muuntamaan runsaasti myönteisiä voimia.

Yritetään siis kun näemme luonnossa jotain kaunista, erityisesti nyt hyönteisiä, muistaa lähettää heille hyviä energioita ja kutsua heitä takaisin. Sillä on merkitystä maan koko tulevaisuudelle, ei pelkästään maapallon tämän inkarnaation, vaan myös tulevien inkarnaatioiden elämälle.

6 kommenttia . Avainsanat: perhoset, kultakuoriaiset, hyönteiset, kutsuminen, takaisin