Matin blogi

Enkelien syke

Maanantai 9.10.2017 klo 22:58 - Matti Kuusela

Kävimme syksyllä 2010 Ultra-lehden kirjapäivillä Kylämässä. Seudun erämaaluonne yllätti. Tie kaarteli ylös ja alas metsissä ja harjuilla.

Nämä korvet olivat myös Pekka Halosen kotiseutua, ja näillä seuduilla syntyivät monet hänen merkittävistä maalauksistaan.

 Maisema_Pekka_Halonen.jpg

Kirkot ja 33,3 km

Minua ennen puhui Jukka Nieminen, joka oli juuri kirjoittanut kirjan Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta. Kirjassa esitetty suuri löytö liittyy keskiajan kivikirkkojen sijaintiin. Jukka oli huomannut, että monet vanhat kirkot sijaitsevat toisistaan 33,3 km etäisyydellä.

Joskus nämä kirkot muodostavat pitkiä sarjoja. Joskus Kokemäen kirkolta, saattaa säteillä useampia kirkkoja tai muita merkittäviä vanhoja paikkoja tuolle etäisyydelle.

Itse olen heti miettimässä, minkä tuollainen välimatkajärjestelmä voi olla mahdollinen. Ennen ei ihmisillä ollut satelliittipaikannusta eikä kivikirkkojen aikaan harrastettu edes kolmiomittaustorneja, kuten Suomessa 1900-luvun alkupuolella.

Ehkä entisajan ihmiset ovat tunteneet nuo soveliaat paikat suoraan kehossaan. He ovat paarustelleet metsässä, asettuneet paikalle ja sitten sanoneet, että tämä tuntuu hyvältä. Ja sitten jälkeenpäin tutkittaessa voidaan huomata, että siinä on hyvät maaenergiat, sopivat kosmiset voimat ja 33,3 kilometriä naapurikirkkoon.

Tuon parempaa selitystä en osaa keksiä. 33,3 km on myös sikäli ihmeellinen mitta, että se perustuu kymmenjärjestelmään ja Kristuksen ikään vuosissa. Niinä aikoina, jolloin perustettiin monet niistä vanhan kansan pyhistä paikoista, joille myöhemmin rakennettiin kirkkoja, ei kymmenjärjestelmää vielä käytetty. Voi vain todeta, että maailma on ihmeellinen paikka. 

Enkelit kanssamme

Tarkoitukseni oli puhua hallitusti Enkelit kanssamme -kirjasta, mutta niin vain kävi, että voima lähti liikkeelle. Huomasin puhuvani ensimmäisen hierarkian suurista enkeliolennoista, jotka ovat luomisen ja kaiken aineellisuuden taustalla, ja jotka vaikuttavat meihin ihmisiin erityisesti maan syvyyksien suunnasta.

Toisen hierarkian enkelit me koemme varsinaisina luomisen enkeleinä, He ovat niitä, jotka vaikuttavat erityisesti luonnossa, kaikessa elämässä ja ihmisolemuksen rytmisellä alueella eli hengityksen ja verenkierron liikkeissä. He eivät ole niinkään ylhäällä tai alhaalla, vaan enemmän ympärillämme, siinä mitä me näemme ja koemme maailmassa niin luontona kuin kaikkina olentoina.

Ne henkiset ystävämme, enkelit ja arkkienkelit sekä suurenkelit, joita me useimmin ajattelemme juuri enkeleinä, ovat sitten heitä, joiden voimme kokea elävän ja vaikuttavan yläpuolellamme "taivaassa". He ovat meitä lähinnä ja ymmärtävät meitä parhaiten juuri ihmisinä. Nämä enkelit ovat eläneet oman ihmisyytensä nykyisessä kosmoksessa, vaikka hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin me.

Näin nämä kolme suurta enkeliryhmää muodostavat ympärillemme suuren maailmanristin: meitä lähimmät enkelit yllämme, suuret luonnon ja luomisen enkelit ympärillämme ja kaikkein suurimmat ja ihmeellisimmät, troonit, kerubit ja serafit, kuin jylisevät meille maailmansyvyyksistä. Ja tämän kaiken keskellä on sydän, maailmansydän joka etsii itseään ihmissydämissä.

Tie henkeen ei kulje ainoastaan ylöspäin, vaan se on tie, joka sykkii kaikkiin tilan suuntiin, ja palaa ihmissydämeen yhä uudelleen ja uudelleen. Hengen tie ei voi kuitenkaan jähmettyä paikalleen, vaan sen on etsittävä ja toimittava. Käytyään korkeuksissa se huomaa voivansa tuoda jotain uutta maan päälle. Ja tutkittuaan maan olosuhteita se huomaa juurtuvansa maan voimiin niin lujasti, että taivaat avautuvat sille uudella tavalla.

Hengen tie kulkee sydämestä maailmaan, sen eri suuntiin, ja jälleen takaisin.

Maalaus, Pekka Halonen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Enkelit kanssamme, Jukka Nieminen, kirkkojen etäisyydet, 33, 3 km, enkelit, enkelihierarkiat

Upea rinnepolku lähellä Helsinkiä

Sunnuntai 8.6.2014 klo 20:05 - Matti Kuusela

Lauantaina olimme kävelyllä Kakarlammen ympäristössä. Meitä kiinnostaa erityisesti vanhat kunnon metsäpolut, mutta myös kalliolouhikot ja luolat vetävät puoleensa. Kakarlammen lähistöllä on niitä molempia, ja myös hienoa avokalliota.

Jopa puolentunnin automatkan päässä Helsingistä löytyy hienoa retkikohteita ja tämä on yksi sellainen, jossa voi tuntea vielä runsaasti vanhaa metsän rauhaa. Tosin joskus liikennekoneet kulkevat yläpuolelta, mutta eivät aina, tai eivät ainakaan melua. Mistä ero johtuu, sitä en osaa sanoa.

Laitamaantielle

Vähän Veikkolan itäpuolella käännytään Vanhalta Turuntieltä etelään Laitamaan suuntaan. Ja heti sen jälkeen kääntyy oikealla metsätienpätkä. Siihen moni jättää autonsa ja siitä jatkuu tosi mukava polku, joka kulee etelään kallioiden ja notkelmien yli, palatakseen parin kilometrin jälkeen jälleen Laitamaantielle, tai ainakin sen jatkeelle. En tullut tarkistaneeksi tien nimeä sillä kohtaa.

Suunnnilleen polu puolivälistä länteen on rinteen alla Kakarinlampi, mutta kannattaa pohjoisesta tullen jatkaa polku eteenpäin. Se haarautuu kahdeksi, ja kun kulkee oikeanpuoleista haaraa, tulee kohdalle, jossa jyrkänne laskeutuu aivan läheltä alas oikealla puolella.

Kun menee jyrkänteen reunalla ja sitten hieman etelään, kohtaan jossa rinne alkaa hieman loiveta, siitä lähtee ainutlaatuisen hieno pikkupiirteinen polku rinnettä alas. Polku on turvalllinen kunhan vain etenee huolellisesti ja rauhallisesti.

Rotkolaakso

Kun käännyt nyt takaisin pohjoiseen, niin oikealla puolella on pystyjyrkkä kallio. Mukava polku kulkee sen alapuolella ja vasemmalla solisee puronuoma. Harvinaista tässä yhdistelmässä on, että se on kulkukelpoinen. Yleensä tällaiset paikat ovat niin ryteikköisiä, että toista kertaa ei tee mieli tulla paikalle, mutta on toista. Oikea erämaa-aarre.

Kallio muodostaa juuri näillä kohdin upeita lippaluolia ja sileitä seinämiä, jotka ovat myös kiipeilijöiden suosiossa.

Kun puron ja jyrkänteen välistä hyväkulkuista kapeaa polkua jatkaa pohjoiseen, tulee Kakarlammen rannalle, jossa on mainio uimakelpoinen levähdyspaikka. Pitää tietysti muistaa, että nuotiota ei saa ilman maanomistajan lupaa sytyttää. Tämä ei ole mikään virallinen ulkoilualue.

Purolaaksoa voi jatkaa pohjoiseen vielä muutaman sataa metriä. Sitten kannattaa valita joku mukava polkuoikealla ja nousta takaisin alkuperäiselle isommalle polullu.

Tämä on yksi sellainen reitti, jota voi lämpimästi suositella sellaisille, jotka uskaltavat kulkea metsässä omatoimisesti. Jos haluaa tehdä pidemmän patikoinnin, niin Kakarlammen purolaaksen länsipuolella on lisää kulkukelpoista metsää ja polkuja.

Kesän kukkia

Lauantaina Kakarlammen rannassa kulkijoita tervehti yksinäinen kurjenmiekka. Kurjenmiekan keltaine ylevyys on yksi niitä minun kesäni tunnusmerkkejä, jotka joka kerta osaavat ilahduttaa.

Vehreillä kohdilla vihreys alkaa jo nousta muutaman kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolelle, paikasta riippuen. Kesäkukkien paras kukinta-aika on pian menossa, ja on hyvä muistaa, että juhannuksen jälkeinen viikko on aivan viimeistä kukkaniittyaikaa. Sitä ennen on hyvä ehtiä nauttia niin pelto- kuin metsä- ja kallioniittyjen kukista, tienvarsien kukkia unohtamatta.

Nyt ollaankin rotkolaaksossa, joka on aikamoisen ainutlaatuinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: retkeily, polut, kävely, Kirkkonumme, kalliorinne, mäntykangas, puro, Kakarlampi

20-luvun joulu Hyvinkäällä

Sunnuntai 23.12.2012 klo 16:13 - Matti Kuusela

 Ensimmäinen adventti eli pikkujoulu oli äitini lapsuudessa odotettu juhla. Hän muistaa hyvin, miten hän kerran pääsi hakemaan pikkujoulukuusta.

Oli niin erikoista päästä isonveljen, Pentin, mukaan. Oli lumeton talvi. Isä seisoi saunan rappusilla ja oli laittamassa saunaa lämpiämään. Pentti sai kirveen mukaan ja lapset lähtivät nykyisen Erkylänkadun kohdalla kulkenutta ratastietä myöhemmän Konepaja-alueen suuntaan.

Oli jo pimeä kun he tulivat kuusen kanssa kotiin. Kuusi laitettiin keittiön pöydälle ja äiti sitoi siihen kynttilät narulla. Oli juhlallista, käytiin saunassa ja sianlihasta oli tehty paisti uuniin ja oli perunalaatikkoa, riisipuuroa ja luumusoppaa. Lapset saivat jonkun pienen lahjan. Se saattoi olla joku pieni makeinen, kynä, kumi tai lehtiö.

Adventtikirkko oli tavalliseen aikaan klo 11. Kuoro lauloi Hoosiannaa, ja se oli ainakin lasten mielestä hyvin juhlallista ja kaunista. Vanha kirkko oli niihin aikoihin aina täynnä. Myös käytävillä oli ihmisiä seisomassa.

Myös koulussa oli juhlalliset joulujuhlat. Oli joululauluja ja näytelmiä, tonttu- ja piirileikkejä, runoa ja yhteislaulua, johon vanhemmatkin saivat ottaa osaa. Koulun joulujuhlaan lapset saivat yleensä uudet vaatteet ja kengät.

Lastentarhassa ja kotonakin lapset tekivät itse koristeita. Liimaamalla ja leikkaamalla saatiin lippunauhoja ja muuta värillisestä paperista. Lasten mielestä ne olivat hyvin arvokkaita.

Täydelliset siivoukset tehtiin jo hyvissä ajoin ennen joulua. Komerot siivottiin ja kaikki vuodevaatteet vietiin ulos. Ikkunat pestiin sisäpuolelta ja vaihdettiin puhtaat verhot.

Havut oli aina portaiden edessä. Kynttilöitä ei ulkona käytetty, ellei ollut pehmeätä lunta, jolloin lapset pääsivät tekemään lumilyhtyjä. Haudoille ei viety kynttilöitä vielä niihin aikoihin. Joulukortteja jo lähetettiin, mutta ei nykyisessä laajuudessa.

Lapsia peloteltiin olemaan kilttejä. - Pukki ei tuo mitään jos ette ole kilttejä, ja tontut kurkkii ikkunasta.

Jouluksi saatiin aina hakea kuusi sukulaisten metsästä. Pappa saattoi tuoda sen sitten reellä tai isä lainasi papan hevosta ja toi sen sillä. Silloin hänellä oli potkukelkka mukana jolla hän pääsi kulkemaan matkat ilman hevosta. Isällä oli myös tuttu hevosajomies Salo, joka asui Keskikadun ja Viistokadun kulmauksessa. Häneltäkin isä sai lainata hevosta ja rekeä silloin kun ei itsellä ollut hevosta.

Jouluaattona tehtiin työtä eri työpaikoissa kahteen ja kolmeen. Kuusi tuotiin sisään ja koristeltiin viiden ja kuuden välillä illalla. Se oli viety jo edellisenä päivänä kuivamaan saunaan, jossa isä laittoi sen puiseen jalkaan. Yleensä lapset hoitivat koristelun,  mutta äiti kiinnitti kynttilät narulla ja isä laittoi tähden ja sitten oli sauna.

Sen jälkeen alkoi aattoateria ja jo jännitti koska joulupukki saattoi tulla ruokailun aikanakin. Ruoka aloitettiin sillisalaatilla, johon kuului paloiteltua porkkanaa, punajuurta, perunaa ja sipulia sekä pienennettyä silliä tai silakkaa sekä muutama kovaksi keitetty kananmunanviipale koristeeksi. Salaatin kanssa syötiin itse tehtyä piimäjuustoa.

Sitten tuli imellettyä perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa ja tietysti siankinkkua, kun oli itse pidetty sikaa.

 Ruokajuomana oli maitoa ja kotona tehtyä kaljaa. Ellei jälkiruoaksi tehty riisipuuroa niin oli luumukiisseliä kermavaahdon kera.

Joku vieras yritettiin saada joulupukiksi, mutta usein se kai oli isä. Kerran äiti oli kutsunut Myllymäen tädin pukiksi  Ahdenkallionkadun varrelta. Edes isä ei tuntenut häntä kun oli pukeutunut mustiin, muuntanut äänensä ja peittänyt kasvona mustalla hunnulla.

Kyllä sitä pukkia sitten odoteltiin ja ikkunasta katseltiin että koska se mahtaa tulla. Kadulla näkyi joskus muiden pukkeja lapset ihmettelivät kun joulupukilla ei ollut minkäänlaista säkkiä vaikka se siellä kadulla käveli.

Sitten kuului kovat koputukset ovelta ja kuului matalalla äänellä kysymys: Onkos täällä kilttejä lapsia? Siihen piti vastata ja joulupukille piti myös laulaa. Joskus mentiin pukin kanssa piirileikkiäkin. Joulupukilla oli keppi kädessä, turkislakki nurinpäin päässä, harmaa verkapomppa päällä, pumpuliparta ja isot vilttitossut.

Paketit oli yleensä paketoitu kaupasta ostetulla valkoisella pakettipaperilla.

Kivoin lahja oli nuken kehto, johon oli tehty kaikki vuodevaatteet ja kauniit pitsisomisteiset lakanat. Toinen muistuva lahja oli pieni peukalonpään kokoinen nukke. Pehmeät paketit olivat aina mieleisiä, koska niissä saattoi olla joku kaunis villamyssy tai kauniit lapaset.

Kiiltokuvat olivat aina tytöille mieluisia. Pojat saivat hevosia ja rattaita ja puuautoja. Myös kirjoja saatiin, vaikka niitä ei kovin paljon ostettu koska kirjasto oli kovasti käytössä.

 Sitten oli aikuisille kahvit ja lapsille mehua. Radiota ei vielä ollut, elävät kynttilät paloivat, äidin kanssa laulettiin joululauluja ja isä luki joitain kohtia raamatusta. Ja lapset leikkivät lahjoillaan.

Kun kirkonmenot alkoivat klo 6 aamulla, piti joulukirkkoon lähteä kävelemään joulupäivänä jo viisitoista yli viisi aamulla, jotta kirkkoon mahtui sisälle. Maalta tultiin hevosilla ja hevosten kellot soivat. Kotiin tultiin jonkun hevosen reen talloilla seisten, vanhemmatkin, ellei mahtunut rekeen istumaan. Talloille sai mennä kenen kyytiin vaan, ei tarvinnut mitään kysyä.

Joulupäivänä oli sitten useampi hevonen pihassa kun maalta tulleita sukulaisia tuli kirkkokahveille. Heillä oli aina jotain tuliaisia, iso limppu, hiivaleipä, kermaa, maitoa, juustoa... Sen ajan joulut oli juhlallisempia kuin nykyään.

Joulupäivänä syötiin riisipuuroa ja luumukeittoa tai sekahedelmäkeittoa.

Jos oli jäät, sai joulupäivänä käydä luistelemassa. Urheilukentällä oli silloin luistinrata. Kun kaunoluistimia ei vielä ollut, kansakoululaisena sai jo hokkarit ettei tarvinnut enää nurmeksilla luistella.

Tapaninpäivänä saatiin joltain tutulta naapurilta hevonen ja reki ja lähdettiin sukulaisiin maaseudulle ja vietiin joitakin lahjoja.  Mummon ja vaarin luona Ylentolassa Terholassa, sedän, isän veljen luona Untolassa. Voimakkaasti jäi mieleen suru, kun äiti oli ostanut oikein kauniin vahasta tehdyn onton joulupukin, ja joku oli reessä istunut sen päälle.

- Matti Kuusela

 

Enkelimaasivu täydentyy vielä jouluaattonakin ja todennäköisesti täydennän Astrosofista sivua päivittäin jouluajan pyhistä öistä kertovalla tiedolla.  - Matti

1 kommentti . Avainsanat: vanha, joulu, 20-luku, Hyvinkää, joulukuusen haku, havut, joulukortit, joulujuhla, adventti, kirkko, aattoateria, joulupukki

Universaali kristillisyys

Perjantai 25.5.2012 klo 2:16 - Matti Kuusela

Kun nyt on jo yli puolenyön, joutuu
sanomaan, että eilen olijeesus_ikoni_190.jpg ensimmäisen
historiallisen helluntain päivä. Sehän tapahtui 24. toukokuuta vuonna 33. Tuo muisto tuntui koko päivän hyvin herkkänä ja kauniina, ja se herätti myös monenlaisia ajatuksia uskonnoista, kirkoista ja kristillisyydestä.

Voimakkain tunne oli, että kirkkojen asema uskonnollisuuden eturintamassa alkaa ainakin kristinuskon kohdalla olla ohi. Jotain uutta tarvitaan.

Tietenkin kirkoissa tapahtuu uudistumista ja ne ovat edelleen tärkeitä, mutta kun katsoo henkisyyden kulkea nykyaikana, niin yksi vahva havainto on, että uskontojen joukossa kristinusko liikkeenä ei juuri tuota enää mitään uutta.

Onhan se surullistakin sanoa, mutta kun nyt kerran olen tullut siihen näkemykseen, että on hyvä olla rehellinen ja etenkin: on hyvä kertoa asiat pohjiaan myöten niin kuin ne kokee, niin onhan se sanottava.

 

Kristinuskon kilpailuasema

Kilpailuasema kuulostaa kovasti maalliselta, mutta mielessäni onkin nyt kristinuskon suhde etenkin islamiin. Tulee mieleen se vuosien takainen päätös Espoossa poistaa kaduilta possunmuotoiset ajoesteet, miten niitä nyt nimitettiinkään.

Perustelu oli se, että joku islamilainen saattaisi loukkaantua niistä, siis uskonnollisesti. Jännää, että valtiokirkollisesti kristillisessä maassa oltiin nin huolissaan muhamettilaisten uskonnollisesta hyvinvoinnista. Kiintoisaa tuossa päätöksessä oli vielä se, että tiettävästi kukaan islamilainen ei ollut edes valittanut, ei edes sisäisesti loukkaantunut.

Miksi siis kristityt luopuivat taistelusta jo ennen taistelua? En oikein ymmärrä mistä se johtuu, mutta jotain häpeänkaltaista siinä täytyy olla. Hävetään omaa perinteistä uskontoa, hävetään keväistä suvivirttä, hävetään oman uskonnon ilmaisua niin, että koetaan se vahingolliseksi toisten uskontojen tunnustajille!

Mutta niinhän ei todellisessa kristinuskossa voi olla! Kun kristinuskon sanoma on koko ajan Uuden testamentin mukaan ollut "Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut", ei siinä voi olla mitään hävettävää toisten uskontojen edessä, tai mitään vahingollista toisille uskonnoille.

 

Henkisyys kirkossa

Koenkin niin, että huono omatunto tulee siitä, että kirkko on unohtanut varsinaisen henkisyyden. Jo 1980-luvulla Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että kristinusko on ihmisten keksimä lohdutukseksi tässä hankalassa maailmassa.

Ja miten paljon kirkoissa on saarnattu tai puhuttu siitä rakkaudesta, jota Kristus piti kaikkein tärkeimpänä viimeisenä iltanaan maan päällä ihmiskehossa: Rakastakaa toisianne!

Itse en todellakaan muista ainuttakaan sellaista kertaa. En muista myöskään että kansa- tai oppikoulun uskontotunneilla olisi siitä mainittu jotenkin merkittävänä, huomioon otettavana tai todellisena asiana.

Varsinaisen henkisen ymmärryksen luterilainen kirkko on kadottanut jo kauan sitten, silloin kun teologinen opetus on jäänyt nykytieteellisten ylopistojen hoivaan.

Tämäkin on banaali esimerkki, mutta muistan miten joskus, lienee ollut 1970-luvulla, samassa vaunuosastossa junassa istui teologian opiskelijoita, jotka keskustelivat siitä, mikä jossain evankeliutekstin osassa oli alkuperäistä. Ja toki siitä voi keskustella, mutta puheesta suorastaan loisti tietoisuus, joka ei mitenkään enää muistanut, että noiden sanojen takana voisi olla jotain aitoa henkistä sanomaa.

 

Ajanmukainen kristillisyys

Minähän olen eronnut luterilaisesta kirkosta muistaakseni jo 18-vuotiaana, mutta koen kyllä aika vahvaa myötätuntoa moniakin uskontoja kohtaan.

Yksi syy, miksi tästä aiheesta en ole aikaisemmin kunnolla puhunutkaan, on se, että aikoinaan liityin Kristiyhteisöön ja olin siellä jopa ministranttina, kunnes perheeseemme syntyi lapsia eikä aika samalla lailla enää antanut periksi. Yhdessä vaiheessa hieman aikaisemmin olin kokenut jopa itsestään selväksi, että minusta tulisi Kristiyhteisön pappi.

Mutta sitten alkoi tapahtua jotain, minkä selvittäminen itselle oli tavattoman vaikeaa, pohjaa myöten. Kristiyhteisössä oli Rudolf Steinerin suoraan henkisestä maailmasta välittämät ajanmukaiset sakramentit, mutta jokin ei vain toiminut.

Ja miksi? Otti todella lujille tunnustaa se, mutta vasta näinä päivinä olen aivan selvästi ymmärtänyt sen, miksi Steiner piti niin lujasti kiinni siitä, että hän ei ole esiintynyt uskonnon tai uskontojen perustana. Hän on vain pyydettäessä välittänyt sakramentit niihin kuuluvina teksteineen.

 

Pentekoste

Ja nyt siis ymmärrän. Toivottavasti. Steiner piti laajat esitelmäsarjansa juuri niille teologeille, joita hänen luokseen silloin lähinnä Saksasta tuli. Näillä sen aikaisilla teologeilla ei ollut vielä mitään tajua siitä vapaiden tuulahdusten kristillisyydestä, jonka nykyihminen ainakin minun toiveeni mukaan kokee, tai minkä itse koen, helluntain itsenäisen henkisen minuuden syntymisen kristillisyys.

Kauanhan tämä kesti minullakin. Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin Walesissa henkiseen ryhmään, jonka keskeisenä aiheena oli juuri helluntai - tai kuten he sanoivat Pentecost - mikä tarkoittaa viittäkymmentä päivää pääsiäisestä, en vielä ymmärtänyt, että mitä he nyt oikeastaan ajavat takaa. Muuten tilaisuus toki oli hieno ja minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä.

Niinpä se, mitä nyt koen, sanoo: aito kristillisyys ei voi enää perustua mihinkään rajoittavaan opillisuuteen, ei mihinkään kirkkoon. Aidon kristillisyyden on oltava jokaiselle ihmiselle niin totta, että hänen ei tarvitse tuntea siitä minkäänlaista häpeää toisten uskontojen edessä. Ja aidon kristillisyyden eettisenä keskusksena on oltava Rakkauden oppi.

Kristillisyyden ymmärtämisessä on vielä muutakin, mutta juuri rakkauden kohdalla on tärkeää, miten se toki voi taistella, niin kuin Jeesus puhdisti temppelin, mutta tosipaikan tullen se ei asetu ketään vastaan, vaan asettuu keskelle, kuten Kristus Golgatalla kahden ryövärin väliin.

Rakkaudella
Matti

 

PS. Olisi mukava, jos helluntaille olisi jokin vaihtoehtoinen nimitys, koska sillä on niin vahvoja sivumerkityksiä, jotka tekevät todella vaikeaksi eläytymisen sen varsinaiseen alkumerkitykseen.

Englanninkielessä on käytössä tuo pentecost, joka sillä kielellä kuulostaa aivan asianmukaiselta. Myös suomessa on vanhassa sivistyssanakirjassa helluntaille ilmaisu pentekoste, mutta se kyllä kuulostaa korvissani hyvin oudolta.

Puhdas englanninkielinen whitsun eli valkoinen aurinko tai valkea sunnuntai, tai valkeasunnuntai, on hyvin kaunis ja tuo mieleen Suomen helluntaiajan kukkivina tuomineen.

Ja vielä pitää lisätä tämä. Kun puhun kristillisyydestä, tarkoitan sillä sellaista henkistä universaalia asennetta, joka on kaikkia ihmisiä varten, ja kun se on kaikkia ihmisiä varten, on se yhtä hyvin myös kaikkia uskontoja varten.

Kristillisyys on oikeastaan sitä, millä tavoin ihminen seisoo oman todellistuvan ja henkistyvän itsensä varassa, olipa hänen uskontonsa mikä tahansa.

3 kommenttia . Avainsanat: uskonnot, kirkko, kristillisyys, luterilainen, kristiyhteisö, teologia, minuus, Kristus, rakkaus

Joulukirkoissa

Sunnuntai 26.12.2010 klo 10:16 - Matti Kuusela

Eilen eli joulupäiväaamuna olin kovasti reipas. Kirjoitettuani blogiin pitkän jutun huomasin aamun entäneen jo niin pitkälle, että lähdin Kristiyhteisön jouluaamun palvelukseen. Kristiyhteisö on Suomessa pieni kirkko, joka on tullut jonkin verran tunnetuksi sen kautta, että Jukka Kuoppamäki on sen pappi, vaikka ei Suomeen koskaan päässytkään papin virkaa hoitamaan.

Edellisenä jouluna käytiin Sinikan kanssa läheisen Kannelmäen kirkon yöpalveluksessa. Joulun tunnelma oli voimakas, vaikka saarna oli pohdiskelua melko arkisin äänenpainoin. Oli siinä silti enkelit mukana, niin kuin kirkoissa aina.

Helsingin Kristiyhteisössä oli nyt uusi pappi. Vaikka pidän Kristiyhteisön alttaritoimituksen henkisestä puolesta, niin hiukan liian etäinen ja vakava se on inhimillisesti katsottuna. Pappi ja häntä avustavat kaksi ministranttia ovat edessä alttarin äärellä ja seurakunta jää kyllä melkoisen yksin ja ulkopuolelle.

Toista oli Amerikassa, jossa viisikymmenpäivieni aikoihin olin joulun tienoilla. Isäntäväen ystävälliset naapurit veivät meidät kahteenkin joulukirkkoon, kylän tunnelmalliseen pikkukirkkoon ja oman seurakuntansa joulupalvelukseen hieman kauempana.

Protestanttisen pikkukirkon palvelus alkoi sillä, että pappi pyysi kirkossa olijoita kättelemään ainakin kolmea lähellään olevaa ja toivottamaan hyvää joulua. Se oli oikein mukava avaus.

Seurakuntalaiset osallistuivat voimakkaasti palvelukseen esimerkiksi Uuden testamentin tekstejä lukemalla. Se oli hyvin kaunista ja miellyttävää. Lopuksi saimme sytytetyt kynttilätä käteemme ja menimme kirkon pihalle, jossa kynttilöiden valossa lauloimme viimeisen kauniin joululaulun. Se oli varmaankin kaunein joulupalveluskokemukseni - ellei oteta lukuun sitä sisäistä kokemusta, josta kerron enkelikirjani esipuheessa.

Näiden naapurien majakka-nimisessä kirkossa taas pappi aloitti voimalla oikein mahtavan innostuneella amerikkalaistyylillä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämmöisestä minä en pidä, mutta hetken kuluttua huomasin, miten koko kirkkotila oli täynnä pieniä iloisia pikkuenkeleitä. Käsitykseni muuttui tosi nopeasti. Todella ihastuttavaa.

Ja takaisin Kristiyhteisöön. Niin kovin vakavaa. Kun pappi kääntyy yleisöön päin ja lausuu Kristus teissä -sanat, niin voisi ottaa edes pienen yhteyden kirkkokansaan. Ymmärrän kyllä, että tuo ohjektiivisuuden idea tulee saksalaisesta kansanluonteesta - Kristiyhteisön suurin pappisseminaari on Stuttgartissa.

Myös Kristiyhteisön saarnat ovat aina olleet melkoisin kuivia ja etäisiä, vähän inhimillisyyttä ja tunteen kosketusta toivon niihinkin.

Ja vielä tärkein asia. Pahaa tekee aina kun alttaritekstissä on kohta, jossa on saksalaisessa alkutekstissä käytetty werde-muotoa. Ne on aina käännetty suomen konditionaalilla. Sanotaan esimerkiksi seuraavaan tyyliin: jotta hyvä säilyisi voimassaan.

Olisi tietysti kiva, jos hyvä säilyisi voimassaan, mutta suomeksi se on sanottava, jos ylipäätään sanoo, reilusti ja selkeästi: jotta hyvä säilyy voimassaan!

Ei siinä mitään ehkä ja jos mahdollisesti konditionaalisia isi-muotoja tarvita.

 

Tuumailin aika syvällisestikin tätä kirkollisen tekstin suomennoksesta kirjoittamista. Päädyin siihen, että tärkeää on, että asioista puhutaan. Henkisissä opastuksissa korostetaan usein, että on tärkeää, että asioista puhutaan oikeassa tunnelmassa eikä vain ohimennen juoruilla.

Toinen puoli on, että kun jokainen tuo esiin sen, minkä oikeaksi kokee, silloin yksilölliset ja yhteisöenkelit pääsevät toimimaan. Ellei rohkeasti tuo asioita esille, voivat huonot käytännöt jäädä vaikuttamaan jopa vuosikymmeniksi ja tuottaa sillä tavoin vahinkoa vielä paljon pidemmiksi ajoiksi.

8 kommenttia . Avainsanat: Joulukirkko, saarna, Kristiyhteisö, pikkuenkelit