Kalevalan laulu jatkuu

Matti Kuusela

 

Viime syyskuussa (2004) ilmestyi Seppo Huunosen Uuden laulun Kalevala, uusi mytologinen Kalevala, josta on karsittu pois vanha tuohivirsukulttuuri ja ulkoinen historiallisuus. Se on Kalevala jossa myyttiset sankarit, sekä miehet että naiset, kutovat elämän kohtalonkudostaan puhtaana sisäisenä kehityskertomuksena. Seppo Huunoselle kalevalalaulu on henkisen tiedon uudistumista ja kasvua, myyttisen tiedon, joka päivittyy jatkuvasti alitajunnassamme ja tietoisuudessamme.

Ajatus Kalevalan uusiutumisesta ei sinänsä ole uusi. Kun antroposofia itselleni vuosien miettimisen jälkeen äkkiä avautui 70-luvun alussa, minulla oli onni kuulla Helsingissä sen aikaisten kolmen suuren - kuten koin - Reijo Wileniuksen, Helmer Knutarin ja Kaisu Virkkusen Kalevala-esitelmiä. Toive, tai ehkä unelma Kalevalan uusiintumisesta tuntui väikkyvän heillä kaikilla, mutta etenkin Kaisu Virkkunen korosti selvästi, että suomalaisen kansanrunoaineiston pohjalta voisi koota useampiakin erilaisia Kalevaloja. Ajatus tuntui radikaalilta, mutta hyväksyttävältä.

Ja tavallaan jokainen joka kirjoittaa tai esitelmöi Kalevalasta muulta kuin aivan hengettömältä pohjalta, luo itse oman uuden versionsa Kalevalasta, oman kalevalaisen voimakuvionsa todellisuuden sisäisiin voimamaailmoihin.

Pastori Helmer Knutar, Suomen Kristiyhteisön perustaja, puhui usein siitä, miten jokainen todellinen taiteellinen myytti on loppuun ammen­tamaton, olipa se sanataidetta, kuvataidetta tai jotain muuta. Se kuvaa todellisuutta tavalla, jonka pohjalta voi löytää yhä uusia ja uusia ajatuksia, jopa vuosisadoista ja –tuhansista toiseen.

Tämä ajatus tuli minulle usein mieleen pitäessäni sittemmin itse Kalevala-esitelmiä. Joskus erityisen hyvinä hetkinä tuntui että ottipa lähtökohdakseen minkä tahansa kohdan Kalevalasta siitä saattoi ammentaa loputtomasti, aivan kuin koko maailmankaikkeus soisi ja uneksuisi sen jokaisessa säkeessä kehityksensä niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin.

uuden_laulun_kalevala.jpg

Maailmanmyytti Kalevala

Tämän Kalevalan ihmeellisen syvyyden aavistivat monet jotka jo sen ilmestymisen aikoihin kokivat, että meillä suomalaisilla nyt on tarueepos, jonka voi asettaa suurimpien eurooppalaisten rinnalle.

Ja kun 1800-luvun lopun henkisyyden aalto läheni, yhä useampi alkoi oivaltaa Kalevalan syvän merkityksen, ei vain ulkoisena sankaritarinana, vaan ihmisen ja ihmiskunnan henkisen kehityksen myyttisenä kuvauksena - aina teosofisen liikkeen perustajasta Blavatskystä ja Suomen teosofisen seuran perustajasta, Kalevalan avaimen kirjoittajasta, Pekka Ervastista alkaen. Heidän lisäkseen Kalevalan merkityksestä, henkisyydestä ja symboliikasta ovat kirjoittaneet akateemisten tutkijoiden lisäksi tavattoman monet sekä kansanomaiset että oppineet kirjoittajat.

Professori Juha Pentikäinen kertoo kirjassaan Kalevalan mytologia, miten Kalevalassa heijastuu esimerkiksi egyptiläinen Isis ja Osiris –myytti, Mithras-myytti tai miten Elias Lönnrot itse pohti vanhoja intialaisia pyhiä tekstejä uudemman Kalevalansa maailmansynnyn säkeitä muokatessaan.

Kauppakorkeakoulun edesmennyt kirjastonhoitaja, hyvin henkevä tutkija Bertel Nyberg taas kertoo Eino Krohnin vasta hänen kuolemansa jälkeen paino­kuntoon toimittamassa teoksessaan Sampo und Kirjokansi in der Finnishen Volksdichtung - Sampo ja kirjokansi suomalaisessa kansanrunoudessa - miten sampotaru ja Ilmarisen vierailu Pohjolassa heijastavat vanhoja iranilaisia aiheita, ja miten Pohjolan emäntä Louhi soittautuu aineellisuuteen langen­neeksi ikivanhaksi Taivaan kuningattareksi.

Nybergin löytö oli myös miten vanha lasten viihdytysrunona pidetty Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka… -ketjuruno onkin alkujaan ikivanha itäinen ja pyhä maailmansyntyruno.

Vähemmän tunnettuja Kalevala-teoksia on esimerkiksi suomalaisen teosofin ja taiteilijan Herman Grönbärjin kirja Sampo: Sankt Gral, jossa hän yhdistää Väinämöisen graal- ja kuningas Artur -tarujen Gaweineen, Kullervon Herkulekseen, Seppo Ilmarin Joosefiin ja Sammon Pyhään Graaliin. Ja kaikki täsmää!

Eikä ole vaikea huomata, että Kullervo, sen jälkeen kun hän oli selvinnyt yrityksestä hirttää hänet, piirtäessään puuhun kirjaa on siinä skandinaavinen jumala Odin, kirjoituksen keksijä.

Joskus tuntuu ettei oikeastaan ole tarustoa, johon Kalevala ei ole liitettävissä. Ja niinhän itse asiassa tulee ollakin. Jos suomalainen kansanrunosto ja Kalevala sen yhtenä laulantana on ytimeltään aitoa myyttiä, on se samalla yhteistä kaikkien muiden kansojen maailmansynty- ja kehitysmyyttien kanssa, niin heprealaisten ja kreikkalaisten kuin brittiläistenkin.

Ja jos kulkee siihen suuntaan kuin Timo Heikkilä kirjassaan Kalevalan metafysiikka ja fysiikka, jossa myyttinen symboliikka tulee yhä ohuemmaksi ja ohuemmaksi, alkavat eri myyttien luvut, kuviot, sanonnat aivan kuin vapautua rajoistaan, liukua toisiinsa ja puhua yhä avoimemmin, laajaa yleismaailmallista kieltä.



Hengentiedon Kalevala

Ja jos miettii miten moni suomalainen yliopistotutkija on luonut oman selityksensä sammolle ja miten moni ulkomainen tutkija ja myös antroposofi on omalla tavallaan käsitellyt Kalevalaa ja löytänyt siitä jotain merkittävää, ei voi muuta kuin huomata että Kalevalaan sisältyy jokin salaperäinen vetovoima. Toiset yrittävät juoda sen lähteestä, toiset selittää, toiset ehkä väheksyä, mutta yhtä kaikki, Kalevala on voima joka vetää  puoleensa.

Päästäksemme vielä tunnelmaan siitä, mitä hengentutkimuksen pohjalta voi kokea Kalevalasta, lainaan tähän hollantilaista Johanna Knottenbeltia, teoksesta Die Dichtkunst und die Mysterien des Jahreslaufes, eli Runous ja vuodenkierron mysteerit: ”Samoihin aikoihin kuin näitä asioita koettiin Egyptissä, löydämme Euroopasta korkean vihityn, ihmiskunnanopettajan, jolla oli tehtävänään valmistella kolmannella kulttuurikaudella – siis vielä kauan ennen ajanlaskumme alkua - loogisen ajattelun voimaa, jotta se kehittyisi kreikkalaisella ajalla ja kohoaisi täyteen kukoistukseen viidennellä kulttuurikaudella – eli nykyaikana.”

Knottenbelt kertoo miten tämä suuri opettaja, joka itse ei esiintynyt ihmishahmossa, valmisti ihmisiä ajattelun voimien omaksumiseen suuren oppilaansa kautta, joka inspiroi koko Eurooppaan musikaalista kulttuuria. Näin hän saattoi herättää ihmissielussa voimia, jotka myöhemmin kehittyisivät loogiseksi ajatteluksi.
Pohjois-Euroopassa löydämme hänet, kirjoittaa Knottenbelt, Väinämöisenä.

Ja vielä sivua myöhemmin: ”Niin kuin egyptiläinen havaitsi Isiksen valon kautta kaikuvan maailmansanan, tiesivät ihmiset nyt: tämä musiikki kaikuu samoilta alueilta, joista tuo valo loistaa…”

Ja korkea ihmiskunnanopettaja oli se jota kreikkalaiset nimittivät Apolloksi, ja hänen oppilaansa taas kreikkalaisille oli Orfeus.

Ja nyt muistamme, miten Steiner esittää Apollon yhdeksi niistä jumaluuksista, jotka ennen Golgatan mysteeriä toimivat hyvin puhtaina Kristuksen vaikutuksen välittäjinä maan päälle.

Näin tulemmekin ajatukseen, että pohjimmaltaan kaikki todelliset myytit ovat kertomuksia luovan maailmansanan, Logoksen, Kristuksen, jatkuvasta luomistyöstä eri kansojen ja heidän henkisten ohjaajiensa kautta, hieman eri tavalla jokaisen kautta, riippuen esimerkiksi heidän asuttamansa maaperän henkisistä voimista, kuten Steiner kuvaa esitelmäsarjassa Suomi ja Kalevala, Ihmisen yhteys luonnonhenkisyyteen.
Ja jotta luomistyö voisi todellistua, mennä eteenpäin, on kehityssankareiden tultava yhä enemmän ihmisiksi, ihmissankareiksi, joiden ikuista eettistä olemusta inspiroivat taivaalliset voimat ja joiden maallisia kehitystehtäviä ja retkiä taas ohjaa maan piiriin jo ennen Kristuksen aikaa vajonnut tai laskeutunut kosminen viisaus, Louhi.

 

Suomi ja Kalevala-viisaus

Nyt voimme alkaa ymmärtää, miksi Kalevala liittyy niin läheisesti antroposofian alkuun Suomessa, tai paremminkin, miksi antroposofia heti Suomea lähestyessään kohtasi Kalevalan. Kerrotaan että Rudolf Steiner suositteli että suomalaiset antroposofiset työryhmiä ottaisivat nimensä Kalevalasta. Henkisissä yhteyksissä nimi elävöityy voimamuodoksi.

Sääli että niin ei kovin paljoa tapahtunut, me emme olleet vielä valmiita. Mutta joka tapauksessa Steiner ennen tuloaan Suomeen 1912 tutustui Kalevalaan ja puhui siitä sekä Helsingissä, Berliinissä että antroposofian uudessa kotipaikassa Dornachissa Sveitsissä. Ja hyvin innostuneesti. Yhä edel­leen hämmästyttää se miten Steiner jossain tekstissä lähes puolustautuu, että hän oli tullut teoksessaan Johdatus ihmisen ja maailman henkiseen tiedostamiseen esittämiinsä ajatuksiin ihmissielun kolmirakenteisuudesta jo ennen tutustumistaan Kalevalaan! Niin merkittäväksi hän koki Kalevalan sisältämän tiedon ihmisen rakenteesta.

Ja sitten lause, joka vieläkin on jäänyt vaille riittävää huomiota. Runsaat kaksi vuotta ensimmäisen suomenmatkansa jälkeen Steiner aloittaa Goetheanumin kuuluisalla ’verstaalla’ esitelmänsä Suomesta ja Kalevalasta sanoin: ”Tahtoisin tällä tarkastelulla auttaa vielä syvemmin ymmärtämään sitä mistä jo enemmän tai vähemmän olemme puhuneet rakennuksemme yhteydessä…”

Tuolloin Steiner oli Goetheanumin rakennustyömaalla jo pitänyt upeita ja äärettömästi aikaansa edellä olevia arkkitehtuuriesitelmiä, ja nyt hän siis ilmoittaa että nämä kolme esitelmää Kalevalasta auttavat ymmärtämään vielä syvemmin mistä Goetheanumin rakennusajatuksessa on kysymys!

Ja kun lukee nämä kolme vaikuttavaa ja syvällistä esitelmää, huomaa että Steiner ei itse asiassa suoraan sanokaan mikä tuo yhteys on. Tässä hän, niin kuin monessa muussakin yhteydessä, jättää varsinaisten päätelmien tekemisen kuulijoiden huoleksi. Tai miksei voisi sanoa, vapaasti unohdet­tavaksi, ja sitten joskus: uudelleen muistettavaksi. - Tätä kirjoittaessani huomaan että noiden sanojen lausumisesta 9.11.1924 on kulunut päivälleen 80 vuotta!

Ja muistelen miten Helsingin kaupunginmuseon johtajan Helmi Helmisen muistiinpanoihin perustuen kirjoitin hän oivalluksestaan Ensimmäisestä Goetheanumista ensimmäisenä Kalevala-talona melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten - Suomen antroposofisen liiton jäsenlehdessä. Tuohon aikaan tämä yhteys tuntui vielä kovin varjeltavalta, haavoittuvalta.

Rudolf Steinerille 1. Goetheanum, valtava monitaiteellinen rakennus, läpikotaisin taiteellisesti muo­vattu puurakennus, joka tuhoutui jo varhain tulipalossa, ja jonka muistomerkki tavallaan on nykyinen samalla paikalla oleva toinen, betoninen Goetheanum, oli maailman ja ihmiskunnan kehityksen kuva aineellisena taideteoksena, taideteoksena, joka hänen mukaansa ilmensi kaikissa muodoissaan henkisen maailman puhetta: Sanan talo, kuten hän sanoi.

Kalevala alkaa ihmisen ja maailman syntymästä, ja päätyy uuden ihmisen, Marjatan pojan syntymään. Akateemiset tutkijat ovat olleet yleisesti sitä mieltä, että kysymyksessä on kristillinen lisä, joka ei oikeastaan kuuluisi lainkaan Kalevalaan. Mutta Steiner on toista mieltä.

Puhuessaan Kalevalan lopun kertomuksesta Marjatasta ja hänen pojastaan Steiner sanoo: ”Sitten minulle selvisi, ettei Kalevala olisi ajateltavissa ilman noita viimeisiä säkeitä. Kalevalan synty kansan keskuudessa puhuu juuri siitä, miten olennainen on tuo loppuhuipennus, tuo hienon hieno viittaus kristinuskoon…”

Tätä Kalevalan lopun Marjatan poika –osuutta Steiner kuvaa siis hyvin hienovaraiseksi, sellaiseksi mikä tuskin on tunnistettavissa tavallisin kristillisin käsittein.

Kalevala alkaa siis maailman ja ihmisen synnyllä. Siitä kehitys lähtee kulkemaan eteenpäin, eriytymään, moninaistumaan. Ja samalla ihmiskunnan yksilöllistymisen, paratiisista karkottamisen ja syntiinlankeemuksen myötä pimeys ja taudit tulevat mukaan kuvaan, elämä käy ilottomaksi, aito alkuperäinen sielunlaulu väistyy: ”kun ei enää ilmaista iloa,” eli ilma ei enää soi eikä laula.

Silloin Marjatan poika tulee uudeksi Karjalan kuninkaaksi, ja vanha kuningas, alkutietäjä Väinämöinen joutuu väistymään.

”Tästä voimme päätyä siihen, että yhdestä ja samasta kansan sielusta on syntynyt sellaista, mikä ei ole voinut olla peräisin siitä kristillisestä kulttuurista, mikä vallitsi muualla Euroopassa… Näin olemme tavanneet Suomen kansassa jotakin siitä ikivanhasta selvänäköisyydestä, mikä ikään kuin heijastuu kristillisen kulttuurin läpi.”

Ja edelleen: ”Hengentiede tekee täysin ymmärrettäväksi sen, mikä on kaikkein pyhintä tässä kansassa ja mikä uudelleen elävöityy, kun ihmiset tutustuvat Kalevalaan. Kalevala alkaa silloin elää kaikkialla kulttuurimaailmassa. Ja näin voimme oppia ymmärtämään ja lähestymään kaikkein pyhintä, minkä kansansielu saattaa lausua ja ilmaista.”


Kaikesta huolimatta Elias Lönnrotin Kalevala ei kuitenkaan ole mikään helppo teos, luettavaksi, eikä edes ymmärrettäväksi.

Sinä mielessä kuulemani monet Reijo Wileniuksen 70-luvun Kalevala-esitelmät olivat nautinnollisia, kuin pitkospuita joiden käsittein saattoi kulkea yli upottavan maan, eli Kalevalan vanhan laulun, johon meidän suomalaisten on itse niin vaikea saada ajatuksellista otetta.

Minulle Kalevala on aina ollut läheinen teos. Huvittavaa on, että sain kauniin Kalevalan kummitädiltäni jo kaksivuotislahjaksi. En sitä koskaan lukenut kannesta kanteen, mutta aina se oli läsnä. 

Kun sitten Seppo Huunonen oli 80-luvun alussa perustamassa Nurmekseen Karelia Nova –kulttuurityökeskussäätiötä, hän oli jo tutustunut Reijo Wileniuksen työhön, ja asteli eräänä lumisena päivänä Svalvikin huvilaan Jollaksessa, jossa silloin olimme pitämässä Snellman korkeakoulun säätiön kokousta, ja ehdotti yhteistyötä. Jouduin silloin yhdysmieheksi näiden kahden säätiön välille, ja siitä alkoi uusi suuri kalevalainen seikkailu.

Jo näiden Karelia Nova –retkien yhteydessä Seppo kertoi joistakin ajatuksistaan Kalevalan henkilöiden, etenkin naishahmojen muuntumisesta ja kehityksestä, Ilman immestä, Ainosta, Louhesta, Marjatasta… Nämä ajatukset tuntuivat tuolloin kovasti yllättäviltä, mutta ne jäivät itämään, etenkin kun aloin yhä useammin huomata miten eksaktia Sepon taiteellis-henkinen luominen oli.

Noina aikoina Seppo ohjasi Nurmeksen näyttämökerholle Eino Leinon Tuonelan joutsenen ja oli mukana Bomballa Paavo Liskin ohjaamassa vaikuttavassa karjalaisnäytelmässä Maaton kansa. Ja kun Seppo ja Paavo sitten pyysivät minua mukaan käsikirjoittajaksi Kalevala-draamaan, olin heti innolla mukana. Suureksi motivaatioksi koin, että alkaaksemme ymmärtää mitä Kalevalassa todella tapahtuu, oli välttämätöntä luoda se kokonaisuutena näyttämölle, nähdä se.

Oli vaikuttavaa nähdä miten Seppo tässä produktiossa loi draaman lavastuksen, puvustuksen, maskit, toimi apuohjaajana, ja miten jotkin esineet kuten Väinämöisen suuri miekka alkoivat muuttua kuin omiksi roolihahmokseen, miten syntyivät Väinämöisen laivan, Vipunen…

Tämä draaman näki kolmen esityskesän aikana muistaakseni yli 30.000 katsojaa. Työskentely draaman parissa oli syvästi vaikuttavaa. Korjailin käsikirjoitusta aina kesän kokemusten mukaan, ja kolmantena esityskesänä koin että draama nyt oli valmis – sellaisena kuin se silloin oli mahdollista.

Ensimmäinen esityskesä oli Kalevalan juhlavuosi, jolloin järjestimme kesällä myös Jyväskylän yliopistolle Kansainvälisen antroposofisen Kalevala-kongressin. Tuosta kongressista poiki sitten Kalevala-kongresseja myös Hollantiin ja Saksaan, Helsinkiin, ja vastaperustetun Kalevalaisen kulttuurin liiton järjestämänä vielä Petroskoihin.

Bomban Kalevala-draama oli merkittävä myös sen laajan taiteellisen ilmaisukirjon vuoksi. Mukana oli sekä ammatti- että harrastajanäyttelijöitä, laulukuoro, tyttökuoro, puhekuoro, eurytmia­puhe­kuoro, eurytmiaryhmä sekä Riitta Vainion Luovan kasvun tanssiryhmä, Paroni Paakkunaisen koskettava ja yhä edelleenkin hyvin liikuttava musiikki.

Monenlaisia vaiheita oli näiden ryhmien yhteistyön onnistumisessa, mutta aivan selvää oli että kaikkia näitä ryhmiä myös tarvittiin.

Mutta muistoissani tätä Bomban Kalevala-draamaa edeltää yksi voimakas kokemus, vuonna 1974 Orivedellä pidetyn Pohjoismaisen antroposofisen kesäseminaarin Kalevala-eurytmiaesitys: Nadja Martinoff vaikuttavana Louhena, pitkin, ulottuvin jäsenin, voimakkain ja selkein vertikaalein liikkein. Ja sen vastapainona joutsenryhmän soljuva vaakasuora, intohimoisen värisevä, aaltoava liike. Tuolloin tajusin miten taiteen ja eurytmian kautta voidaan mennä syvälle mysteeriin, ei pelkästään kuvata sitä, vaan jopa olla mysteeri.

Syyskuussa ilmestynyt Seppo Huunosen Uuden laulun Kalevala on kauniisti painettu eepos, joka on selvää jatkoa hänen pitkälle työlleen Kalevalan kanssa. Siinä on lähes 15.000 säettä, noin 7.000 vähemmän kuin tutussa Lönnrotin Kalevalassa. Uuden laulun Kalevala koostuu pääosin vanhan Kalevalan aineistosta, mutta siitä on karsittu pois huomattava määrä itse myytin kannalta tarpeetonta aineistoa.

Uuden laulun Kalevalan kertomus etenee saumattomasti. Lönnrotin Kalevalassa etenkin loppupuolella Pohjolan häiden jälkeen kerronta hajaantuu. Nyt kaikki nämä runot jumalallisesta tulikipinästä ja Louhen manaamista taudeista alkaen ovat selkeänä osana kokonaisuutta.

Nyt Kalevala on luettavissa kokonaisuudessaan hyvän romaanin tapaan ja sitä voi lämpimästi suositella kaikille, joita suomalainen perinne kiinnostaa, myös kouluihin. Kun tarpeeton painolasti, kuten laajat morsiamen ja sulhasen opastusrunot, on poissa, avautuvat Kalevan sekä kielen että sisällön kauneudet entistä paremmin.

Huunonen on järjestänyt Kalevalan tarinat entistä ehommiksi nykyisen runo- ja myyttisen tietämyksen mukaisesti ja ottanut mukaan kaiken merkittävän kansanrunoaineiston jota Kalevalassa ei ollut mukana. Tällaisia ovat esi-isillemme tärkeä karhumyytti karhunpeijaisineen, pilvilaivaruno, joitakin Kantelettaren runoja sekä Europaeuksen jo 1700-luvulla muistiin merkitsemät Kullervo-runot. Huunonen korostaa että hänen mytologiaeepoksensa on tarkoitettu kansalliseepoksen rinnalle, toiseksi vaihtoehdoksi tai rinnakkaisteokseksi.
Huunonen antaa kunnian Lönnrotille, suurelle laulajalle, joka loi ja kokosi Kalevalansa suomalaisesta kansanrunoudesta oman totuudentuntonsa ja ajan tarpeen mukaan. Uuden laulun Kalevalassa korostuu mytologia kansalliseepoksen eräänlaisen historiallisuuspyrkimyksen sijaan.

Kaikkien näiden täydennysten myötä Kalevalan rytmi vahvistuu, aivan kuin kertomuksen myyttiset iskut nyt menisivät pohjaan saakka. Kalevala tulee entistä todellisemmaksi. Lönnrotin Kalevala kuvaa erityisesti kansan syntyä, Uuden laulun Kalevala erityisesti yksilön.

Kaikki nämä täydennykset ovat johtaneet siihen, että Sepon on ollut luotava tekstiä myös lisää, välittäviksi ja täydentäviksi osiksi. Huunosen kalevalakieli on onnistunutta, ja koossa pysyvää. Se on hänen mukaansa tarkoitettukin luettavaksi – joko äänen tai äänettömästi, mutta ei enää pelkästään laulettavaksi.

Siksi myös teksti on iskevämpää ja vähemmän toistavaa kuin kansalliseepos-Kalevalassa. Sepon mielestä Kalevala täytyy tänä päivänä myös ajatella.

Kalevalan vahvojen naisten osuus on entisestään vahvistunut ja selkiytynyt. Louhi Kalevan maan miessankareiden vastapelurina nousee yhä selvemmäksi mahtitekijäksi, ja lopussa hänen muuntu­misensa pimeyden korpista valkeaksi kyyhkyksi saa yhä suuremman merkityksen.

Uuden laulun Kalevalassa kansalliseepoksen hyljeksitty Kullervo paljastuu Europaeuksen keräämien runojen myötä ”mies kuninkaaksi”, joka on suorittanut myyttisen kasvunsa Marja­tan pojan vaikutuksessa. Ja itse Marjatta-runot ilmentyvät nyt kokonaisuuden välttämättömänä osana.

Marjatan poika, kosminen Kristus, on polttopiste, jonka kautta häntä edeltävät vanhan ajan sankari­hahmot, niin miehet kuin naisetkin, muuntuvat nykyajan ja tulevaisuuden uusiksi henkisiksi tiennäyttäjiksi, vanhat rajoituksensa voittaneiksi uusiksi sankareiksi, kuten uusissa loppulauluissa esimerkiksi Väinämöinen ja Aino, jotka nyt kasvavat kohtaamaan toisensa, vapaina ja täysinä olentoina.