Ho'oponopono ja Vidar

Tieto ja ensimmäiset kokemukset ho´oponoponosta innoittivat etsimään Vidaria

Siitä on nyt noin kuukausi aikaa, kun sain kirjastosta varaamani Joe Vitalen kirjan Ei rajoja – takaisin nollatilaan – juuri 63. vuoden syntymäpäivänäni. Enkelimaassa käytiin tuolloin keskustelua muutamien yhteiskunnallisten ilmiöiden kohtaamisista. Silloin nousi esiin – hyvin voimakkaasti – rakastamisen ja anteeksiannon merkitys. Vanhan havaijilaisen ho’ oponopono-parannusmenetelmän uudistettu yksinkertainen meditatiivinen muoto osui minussa ilmeisesti hedelmälliseen maaperään, sillä elämässäni  alkoi tapahtua pieniä ja suurempiakin ihmeitä, innostavaa virtausta, synkronismia. 

Olin lukenut kirjaa yhden päivän, kun Norjassa tapahtui tragedia. Olin syvästi kiitollinen, että minäkin saatoin osaltani nyt voimistuneena ja yhä selkeämmän tiedon valossa osallistua puhdistavaan eheytystyöhön itsessäni kohtaamieni maailman tapahtumien kautta.

Ehkä tärkeintä, mitä ho’ oponoponon harjoittaminen on minulle tähän mennessä tuonut, on löytäminen uudestaan lapsenomaisten voimien yhteyteen. Kun joitakin päiviä Norjan tapahtumien jälkeen mieleeni nousi kysymyksiä Vidarista ja lähdin etsimään tietoa tästä pohjoisen mytologian hiljaisesta aasasta, aloin muistaa joitakin tapahtumia, joilla tuntui olevan merkitystä. Onkin ollut hämmentävää huomata, miten esimerkiksi monet vanhat tapahtumat ja vanhat yhteydet ovat avautuneet uudelleen, uudella tietoisuuden tasolla ja selkeämmällä havaitsemisen kyvyllä.

Näin olin kirjoittanut Sofian tie -lehdessä vuonna 1996.

”….Lähelleni istuutui neljä ihmistä, keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja poika sekä noin seitsemänvuotias tyttö. He näyttivät harmoniselta yhdessä: keskustelivat rauhallisesti, kuuntelivat, katselivat toisiaan. Pikku tyttö seurasi nuorten puhetta, kysyi sitten nauraen jotain naiselta.

Kasvot loistivat valoa ja viattomuutta. Näin puhdasta kauneutta. Lapsen. Lapsen myös itsessäni. Meidän perusolemuksemme. Miten usein tämän olin jo kokenut – ja unohtanut. Siitä lähtien kysynyt, kun neljävuotias poika minulle aikoinaan hiekkalaatikolla jankkasi: Milloin sinä tulet lapseksi uudestaan.

Nyt tulin taas kotiin. Hymyilin syvältä pulpahtelevaa onnellista hymyä – ihan totta, tarkistin sen metron ikkunasta!

Tuo elämisen AITOUS, LUONNOLLISUUS muistutti minua siitä, mihin me kaikki olemme matkalla: lapsiksi uudelleen. Vai olemmeko? Se riippuu jokaisesta meistä itsestämme, mitä valitsemme. Millaista elämää haluamme elää? Kohti jäykistyvää vanhuutta, kuolemaa, vai lapsen tapaan eläväisenä, jatkuvasti uudistuvana, elämälle uteliaana, päivä kerrallaan, uutena jokaiseen päivään syntyen…”

Ennen kuin tämä kokemukseni nousi muistoista esiin, olin lähtenyt etsimään tietoa Vidarista Sergei O. Prokofjevin kirjasta Vuoden kiertokulku Kristuksen kokemiseen johtavana vihkimystienä. Vuoden juhlien esoteerinen tarkastelu (Suomen antroposofinen liitto 2000). Kirjassa on kuvattu laajasti Vidar-mysteeriä luvussa ”Eteerisen Kristuksen mysteerit nykyaikana”.  

Otan tähän vain tiedon lapsenkaltaisista voimista yhteydessä arkkienkeli Vidariin. ”Ihmisten tulisi katsoa ihmisessä lapsenkaltaiseksi jääneeseen; sillä tämän lapsenomaiseksi  jääneen kautta tulevat Kristus-voimat vasta uudelleen lämmittämään muut kyvyt. Tämä lapsenkaltainen tulee tehdä viisaaksi , jotta sen kautta muut kyvyt jälleen viisastuvat. Jokainen kantaa tätä lapsenomaista itsessään; ja se tulee aktivoiduttuaan olemaan altis yhdistymään Kristus-prinsiippiin.” (Steiner, GA 114, esitelmä 26. syyskuuta 1909)

”Juuri Vidar tulee johtamaan ihmiset siihen, että heidän olemuksensa alkuperusta tulee viisauden (järjen) läpäisemäksi, elävöityy niin, että ihminen voi liittyä Kristus-prinsiippiin. Sillä nämä lapsenomaiset voimat muodostavat äidillisen perustan, jonka pohjalta Vidar voi mahdollistaa uuden selvännäköisyyden kukoistuksen meidän aikanamme – ei vanhan kaoottisen, vaan uuden, ”järjen ja tieteen valaiseman” selvänäköisyyden….Vidar aktivoi ja läpäisee järjellä jokaisen ihmissielun lapsenomaisen osan, herättäen näin natanisen sielulle sukua olevat alkuperäiset sielunvoimat, jotka sitten ”ylösnostavat” ihmisen sisäisyyden ja antavat hänelle enkelinkaltaisen Kristus-tietoisuuden sisäisen valon, laadun, jonka Vidar voi muuntaa uuden imaginatiivisen selvänäköisyyden voimiksi.…” (Prokofjev).

Vidarin jälkien etsintä johti myös Vihtiin, Marja ja Dietrich Mannabergin vuosina 1984-1994 pitämään  lastentarhaan ja siellä vierailleeseen norjalaiseen Truls von Cappeleniin.

Olipa kerran lastentarha maatilalla, jossa oli eläimiä, koira, kissoja, kanoja, kukko ja lampaita. Kerran tilalle saapui vierailemaan eläkkeellä ollut norjalainen merikapteeni. Hän huomasi, että tilalla ei ollut vielä lehmää tuottamaan lapsille maitoa. Koska Truls von Cappelen oli perustanut uusien aloitteiden tukemiseksi rahapiirin, nimeltään Nazarene, saivat viljelijät ja lastentarha nyt lainan lehmän ostoa varten. Lehmä sai nimekseen Nasareena. Lainan ehtona oli takaisin maksu kuukausittain kymmenen vuoden aikana, ilman korkoa. Kertyvää rahaa ei viety pankkiin, vaan se ohjattiin luottamushenkilön kautta uusien aloitteiden tukemiseen. Sen lisäksi, että lapset tarhassa saivat maitoa suoraan Nasareenalta, meni maito hyvin kaupaksi myös tinkiläisille. Näin tilan ensimmäinen lehmä alkoi rahoittaa itsensä.

Tuon neljävuotiaan pojan, joka haastoi minua löytämään lapsenomaisuutta aikuisessa ja josta mainitsin yllä lapsen viattomuutta metrossa havaitessani, tapasin Vähäkylän lastentarhassa. Innostava ja iloinen yhteydenpitomme jatkuu edelleen, hänen tarmokkuutensa ansiosta, nyt aikuisuudessa.

Sitten muistin, että kirjahyllyssäni on Truls von Cappelenin kirjoittama humoristinen, lahjaksi saamani kirjanen ”GA”. Sen hän sanoo kirjoittaneensa niille, jotka ottavat vakavasti antroposofian olemuksen. Saksalainen lääkäri Michael Hufschmidt, joka on työskennellyt paljon myös Suomessa, kuvailee kirjasen lopussa kohtaamisiaan Truls von Cappelenin kanssa, ensin vuonna 1984 Wienissä järven rannalla näin:

”Jotakin ilmavaa vaikutti hyvin voimakkaasti hänen puheessaan. Kuunnellessa häntä tuli sisäisesti, sielullisesti heti liikettä sydänalueella.”

Toisen kerran, 1987, Sveitsissä hänet tavatessaan Michael Hufschmidt aistii vieläkin voimakkaammin tuon sisäisen liikkeen. ”Aivan kuin kansanhenki johtaisi vedestä tai ilmasta keskinäiseen kaksinpuheluun.  Tämä mahdollisti kuulla maailmanmatkaajan laaja-alaista sielua. Sukellus jumalmaailman todellisuuteen ja siihen tarttuminen sivilisaatiossamme mahdollisti kuulemisen. Erityisalue oli Widar, pohjoisen mytologian henki. Hänen tehtävänsä on olla liittyneenä eteeriseen Kristukseen. Truls von Cappelenin tavannut ihminen jäi hänen yhteyteensä. Eteerinen keveys, selkeä tasapaino aikamme vakavuudessa ja huumorin täyteinen suhtautuminen vaikuttivat heti  innoittavasti  ja rauhoittavasti.”

 

Olin löytänyt myös Kalevala-tutkijan Seppo Huunosen haastattelun, jonka Takoja-lehden päätoimittaja Pentti Aaltonen oli tehnyt 13.7.2007: Uuden laulun Kalevala tuo esiin ihmisen ja Maan mysteerit

….Rudolf Steiner on sanonut siihen suuntaan, että elleivät suomalaiset ymmärrä Kalevalaansa oikealla tavalla ja viestitä sitä Eurooppaan, niin koko Eurooppa barbarisoituu ja kuolee henkisesti. Ja hän on viitannut siihen, että suomalaisten kansallinen olemassaolo tavallaan saa oikeutuksensa tästä tehtävästä. Kysymys on vakavasta asiasta.
Rudolf Steiner puhui myös, että kun meille loistaa pohjoismaisesta mytologiasta arkkienkeli Vidarin hahmo, kun siis miellämme oikein tuon voiman ja laadun, joka liittyy Vidarin aikaan, niin siinä meille alkaa todellinen antroposofia – jotenkin näin hänen sanomansa ymmärrän ja muistan. Vakaa käsitykseni on, että Kalevalassa meillä Vidar on Virokannaksen hahmossa. Hän ottaa johdon käsiinsä ja Väinämöinen siirtyy toisaalle jättäen jälkeensä ”laulut lapsilleen”. Aikakausi ja valta vaihtuivat niiden vuosien aikana (1879–99), jolloin arkkienkeli Mikael siirtyi ajanhengeksi ja Vidarille periytyi Mikaelin työn jatkaminen ja 5000 vuoden pimeä aikakausi päättyi. Tärkeää on se, että nyt perusinspiraattorina on aivan toinen hahmo kuin kansallishaltia. Elämme aikaa, jolloin tulisi pystyä toteuttamaan eurooppalaista suomalaisuuden työtä, eurooppalaista tehtäväämme…

… Nimenomaan Karjalan kuninkaan vihkijän Virokannas-Vidarin avulla tulemme Kalevalan ja hengentieteen yhdistymiseen, jonka kautta voidaan päästä ymmärtämään ja kokemaan Kristuksen toinen tuleminen ja siihen liittyvät kehitystapahtumat. Tässä ei pelkkä tiedollinen taso riitä. Kalevalassa vaikuttavat suoraan sakramentaaliset yliaistiset voimat, armon voimat, joita tarvitaan. Omin neuvoin emme pääse eteenpäin.

Löytyipä jopa Vidar ja Ilmarinen –meditaatio! Enkelimaasta. Kalevalaan en ole aiemmin tuntenut innostusta, nyt tunnen – kiitos ho’ oponoponon. Samoin on ollut suhteeni Suomen historiaan. Kun nyt sain luettavakseni kirjan Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta, en olisi malttanut laskea sitä käsistäni!

Saksalainen kirjailija ja lehtimies Anton Kimpfler, joka on työskennellyt paljon myös pohjoismaissa,  toteaa Pohjola -kirjoituksessa jedermensch-lehdessä 1993 (käännös julkaistu Sofian tie-lehdessä):

Usein tulee tunne, että se mytologinen olento, jota kutsutaan Vidariksi, ja joka on suuri voimaa antava vaikenija, on pikemminkin täällä kuin germaanisessa piirissä.

Toisessa yhteydessä Suomessa Anton Kimpfler on maininnut Mikaelin työskentelevän itä-länsi suunnassa ja Vidarin pohjoisesta etelään. Tyynenmeren alueella Uudessa Seelannissa ja Australiassa vieraillessaan hän on kokenut Vidarin läheisyyttä, mutta toisella tavalla kuin pohjoisessa. Se, mikä on pohjoisessa rauhoittava tekijä kaoottiselle Euroopalle, pulpahtaa maan sisäisyyden kautta esiin etelässä vilkkauden ympäröimänä kuin sisäinen lähde:  ei pohjoismaista harkitsevaisuutta, vaan elävöittävää, vilkastuttavaa.

Meditaatiossa  vahvistamme valoa itsessämme – sama tapahtuu Vidarin kanssa sosiaalisella kentällä.

 

Norjan tapahtumien jälkeen saimme nähdä Suomessakin aivan uudenlaista osallistumista hiljaisilta suomalaisilta: ”Me emme vaikene” …” kunnioitusta ja rauhaa”.

Ho’ oponoponoa koskevasta tiedostakaan ei enää vaieta - ensimmäistä kertaa se tuli nyt laajempaan tietoisuuteen kirjan välityksellä. Olemmeko nyt oppimassa ilmaisun taitoa, milloin on hyvä vaieta ja milloin hiljaisuudesta kumpuaa tietoa, joka on jaettava maailmaan, yksilöllisesti, vastuussa omista puheistaan? Miten tämä  mahtaakaan liittyä kaikkeen siihen, mitä Prokofjev puhuu vanhasta ja uudesta selvänäöstä Vidar-mysteerin yhteydessä:

Atlantiksen ajan lopulla Mikael voitti natanisen sielun avulla Python-lohikäärmeen, joka ihmisen astraaliruumiissa toimien tahtoi saattaa ajattelun, tuntemisen ja tahtomisen kolme sielunvoimaa sellaiseen epäjärjestyksen tilaan, ettei ihminen voisi koskaan saavuttaa vapaata yksilöllistä minää, joka ainoastaan kykenee vastaanottamaan Kristus-impulssin itseensä. Meidän aikanamme voitetun Python-lohikäärmeen sijaan tulee Fenris-susi, joka saa aikaan sen, että nykyihminen tulee vanhan atavistisen selvänäköisyyden riivaamaksi. Se pimentää ihmisen tietoisuuden sellaisella kaoottisilla ja harhauttavilla kuvilla ja äänillä, että yksilöllinen vapaa minä, niin pitkälle kuin se on kehittynyt, jälleen menetetään ja ihminen siksi ei kykene saavuttamaan tietoista suhdetta Kristukseen.

Nyt kuitenkin Vidar kohtaa Fenris-suden ”puhuvana aasana”, toimien henkisessä maailmassa yhdessä natanisen sielun kanssa ja osoittaen ihmisille oikean tien, joka johtaa todelliseen yliaistiseen kokemukseen eteerisestä Kristuksesta.”

Tutkimista riittää ja puhdistamista rakkauden voimasta käsin. Huomaan, että arkkienkeli Vidar on nyt otettava tietoisemmin ja näkyvämmin mukaan. Ja tähän vastuulliseen rakastamisen ja anteeksiantamisen työhön  ho’ oponopono –parannusmenetelmä tuo jo nimensäkin pohjalta lapsenomaisuutta, leikkiä ja iloa, riemua.

Haluaisin sanoa, että ho’ oponoponon toteuttaminen on helppoa, mutta ei se ole, aina. Joskus se virtaa kuin kevyt hengitys. Toisinaan on tehtävä paljon työtä, mikä tarkoittaa, että on pysyttävä lujana, luottaen – ja sittenkin kevyesti!  Usein mietin, miten leikki, huumori vaikeissa paikoissa muistuisi mieleen. Miten kykenen keventämään tilannetta niin, ettei se kuitenkaan veisi pois todellisuuden hetkestä? Se, että muistan tiedon rakkauden perusolemuksestamme näyttää ainakin auttavan. Usein vastaus tulee ulkopuolelta maailmasta. Näin kävi viimeksi minulle erittäin tiukassa paikassa, jossa jo melkein menetin toivoni. Kun olin jo melkein päässyt vapaaksi tilanteen käsittelystä rakastamalla, anteeksi antamalla, kiittämällä, satuin lukemaan Enkelimaa-blogia. Ja kas, siinä sitä taas oltiin, tuskan tilalle avautui kevyt ilon ja riemun virtaus! 

Voimme avautua saamaan tukea toinen toisiltamme tämän kirjan soveltamisessa.”  (Enkelimaaidea)

Elvi 20.8.2011