Suomi

Jevgeni Baratynski

Olen lainannut tämän runon Hermeetikko-sivujen keskustelusta 24.11.2011 nimimerkiltä Amonin kobra, jolle suuri kiitos. Runo on ilmeisesti hänen suomentamansa.

Runon kirjoitti Suomessa palvellut venäläinen aatelis-aliupseeri Jevgeni Baratynski vuonna 1820.

Suomi 

Otitte vastaan minut, joka lyyraa lyön,
te graniittiset vuoret, Suomen vankat pylväät,
maapallon jäisen seppelvyön
ikuiset vartijat niin ylväät!
Nyt teitä, järkäleitä, lauluin tervehdin,
jo luomisaikaan syntyneitä!
Niin muuttumaton tahtoisin
ma olla! Tervehdin nyt teitä!
Kuink´ ympärillä katseen kaikki vangitsee!
Sineä tuolla ihanintaan
luo taivas yhtyin meren pintaan,
ja tuolla askelin niin raskain lähenee
taas metsä, painuu vuoren rintaan,
sileään siinä vedenpintaan katse luo.
On myöhäistä, mut kirkas taivaankansi tuo
yön, joka valoisana kalliolla hohtaa,
ja tähtöset yö itselleen
vain säästäin jalokivikseen,
nyt tarpeettomat, talteen johtaa.
Siis täällä syntyneet on lapset Odinin,
nuo kauhut kansain, monen tarun,
nuo miehet, jotka aikans´ urotekoihin
vain käytti ryöstöretken karun.

Ei kutsukilpi soi, myös Skald on vaiennut,
palava tammi sammunut,
ja riemuhuudot ovat aikaa sitten laanneet,
ja isäin teot ovat tuntemattomat;
jumalain kuvapatsahat
jo ovat kauan maassa maanneet!
Niin hiljaiseksi ympärillä kaikki käy.

Maan sankarit, te, jotka mainetöitä teitte,
taa merien ja maiden mainettanne veitte,
ei jälkiänne maassa näy.
Oi, tekö uitte sumupilviss´ avaruuden
surullisesti kallioihin tuijottain?
Oi, tekö? Vastatkaa ja kuulkaa huutoain,
mi nousee helmast´ öisen hiljaisuuden!
Mitenkä, pojat kallioiden kauheiden,
olette lähteneet te maasta isienne?
Miks silmissänne näen ilmeen murheisen,
mi moittivata hymyä luo kasvoillenne ?
Kun tekin haamuja nyt ootte enää vaan
ja niminenne asustatte unhon mailla,
niin mitä meidän työmme silloin ovatkaan
ja heimo vakavuutta vailla?
Oh, kaikki vuotten kuiluun katoo vuorollaan,
ja kaikessa on laki – laki hävityksen,
ja kaikialla kuulla salaisen ma saan
vain unohduksen tervehdyksen!
Vaan elämätä itseänsä rakastain,
niin, pelännenkö, kuinka lienee,
ma kohtaloa, mihin vienee?
En ikuinen oo aikaa varten, itseäni vain:
mut eikö pelko ainoastaan
tuo mielikuvitusta lie?
Kun hetki mukanaan mun vie,
myös minä otan hetken vastaan.
Mitäpä mulle heimot menneet, tulevat?
En niitä varten lyö ma soinnitonta kieltä;
mun lauluani vaikka tuskin kuulevat
saan kyllin sointuja ja unelmoivaa mieltä.